Kuinka anopista päästään / Komedia yhdessä näytöksessä
JÄSENET:
Donna Leoncia.
Dolores, Leoncian tytär.
Mariana, Doloren tytär.
Federico, Marianan puoliso.
Rafael, Federicon ystävä.
Don Cleto, lääkäri.
Juan, palvelia.
Tapahtumapaikka: Toledo.
(Näyttämö: komeasti sisustettu sali Donna Leoncian huoneessa. – Ovia molemmilla puolin ja perässä.)
1 Kohtaus
Federico. Mariana. Dolores. Donna Leoncia ja Don Cleto. (Kaikki istuvat; Federico, paperivihko kädessä; Don Cleto sanomalehteä lukien; rouvasväki ompelutyössä.)
DOLORES. Onko rätinki selvillä, Federico?
FEDERICO. Kyllä, äiti, tällä haavaa saan sen valmiiksi.
LEONCIA. Älä hätäile. Pian se rätinkit katsoo joka niitä pitkäänsä katsoo.
FEDERICO. Juuri minun tapani, mummu kulta.
DOLORES. Mitä mummu sanoo, sitä tulee sinun aina noudattaa.
FEDERICO (hiljaa Marianalle). Mitäs arvelet, Mariana, menemmekö tänä iltana kävelemään?
MARIANA (Doloreelle). Mennäänkö ulos tänä iltana, äiti?
DOLORES (Leoncialle). Tokko lähdemme jaloittelemaan tänä iltana, äitiseni?
LEONCIA (Doloreelle). Ilta on kolkko.
DOLORES (Marianalle). On niin paha ilma.
MARIANA (Federicolle). Näyttää sateiselta.
FEDERICO (hiljaa). Minä en näe pilven-nuohaakaan taivaalla.
MARIANA (hiljaa). Federico…
FEDERICO (hiljaa). Kuinka voisikaan toisin olla? Kahden anopin välissä miehellä ei ole mitään omaa tahtoa, siksi kuin vihdoin…
MARIANA (hiljaa). Malta mielesi, Federico.
FEDERICO (hiljaa). Se on mahdotointa. (Ääneen.) Rätinki on oikea, äitini. 40 nelikkoa nisuja, 80 nelikkoa herneitä… (Pitää koko kohtauksen kuluessa kynän kädessään.)
DOLORES. Katso sitä vieläkin kerta tarkasti.
FEDERICO (hiljaa Marianalle). Tänä iltana näytetään Normaa. Tekeekö mielesi mennä teatteriin, Mariana?
MARIANA (hiljaa). Norma, sehän on ihana! (Ääneen). Äiti, tänä iltana annetaan Norma.
DOLORES. Mitäs, äitiseni, Normasta pidät?
LEONCIA (Doloreelle). Oih, aivan ikävä opera.
DOLORES (Marianalle). Älytöin opera.
MARIANA (Federicolle). Kauhea opera!
FEDERICO (hiljaa). Bellini parka, nytpä ollaan sinun kimpussasi.
CLETO (heittäen pois sanomalehden). Ei, tuo on liian ilkeätä, tämmöistä vääryyttä tuskin on kuultu.
LEONCIA. Jumala taivaassa, mikä teitä vaivaa, Don Cleto?
CLETO. Yhteiskunta menee sijoiltansa, tämä hallitus saattaa meidät kadotuksen partaalle.
LEONCIA. Herran tähden, puhukaat.
CLETO. Toinen on päässyt terveys-neuvoston jäseneksi, yksi minun virkaveljeni, mutta koko tieteen häväistys!
LEONCIA. Rauhoittukaat, ystävä.
DOLORES. Älkää toki panko asiaa niin kovin sydämmellenne.
CLETO. Voiko siis sitä kärsiä, että taitamattomuus suosittelemisen ja juonien varjossa nousee ylimmille kunnian sijoille?
LEONCIA. Mutta miksi ette itse ole hakijaksi ruvennut?
CLETO. Minäkö hakijaksi ruveta! minä, joka olen hovielämän ja kaikki sen petokset oppinut tuntemaan, ja joka nyt turhaan maakunnassa etsin kaivattua lepoa!
FEDERICO. Mutta mikä muu, kuin sanomalehden on syynä siihen, että joka hetki taulaa taotte ja hyvä mielenne alinomaa karvaaksi saatetaan?
CLETO. Oi, sitä ei kukaan muista, että minä olen syntyisin semmoisesta perheestä, joka on ansainnut isänmaan kiitollisuuden ja josta on kolme jäsentä terveys-neuvostoon putkahtanut, nimittäin iso-isäni isä, iso-isäni ja isäni.
LEONCIA. Eläkööt he kunniakkaassa muistossa!
MARIANA |
DOLORES | (yht'aikaa). Amen!
FEDERICO |
CLETO. Minulta vaan pysyvät tämän temppelin ovet suljettuina.
LEONCIA. Mutta philosophin, semmoisen kuin teidän…
DOLORES. Tulisi olla koroitettuna tuolle puolen maallisten asiain turhuutta.
LEONCIA. Tulisi syntyä siihen kunniaan, että hän vaikuttaa hyvää vähemmälläkin alalla. Minun esimerkiksi te olette juuri kuin uudestansa synnyttänyt, siitä asti kun tähän hnoneesen astuitte. Teidän erinomainen keksintönne, teidän siirappinne, on minussa osottanut itsensä oikeaksi ihmelääkkeeksi, ja vakuuttaa minua siitä, että terveys-neuvoston ovet teillekin aukenevat.
CLETO. Armollinen rouva…
LEONCIA. Teidän taitoanne yksistään, minun tulee kiittää siitä viimeisten ikävuosieni onnesta, että nyt varsin terveenä ja raittiina saan iloita tyttäreni ynnä yhtä rakastettujen lapsenlasteni hyväilyksistä.
FEDERICO. Lapsenlapset kiittävät nöyrimmästi.
MARIANA (hiljaa). Mutta Federico.
FEDERICO (hiljaa). Täytyyhän meidän edes kiittää.
MARIANA (hiljaa). Mutta niin pilkallisella äänellä!
FEDERICO (hiljaa). Eikös hän lyö vastaan jokaista meidän pyyntöämme? Tahtoisithan sinä kovin mielelläsi opetella ratsastamaan yhdessä minun kanssani. No, esitteleppäs tätä mielihaluasi hänelle, saatpa nähdä…
MARIANA. Äiti, minä katselin eilen, kuinka maaherran lapset tästä ohitse ratsastivat; se näytti aivan muhkealta; jos sinä antaisit meillekin luvan…
DOLORES. Äitiseni, lapset tahtoisivat kernaasti opetella ratsastamaan, tuo on hulluutta, eikö niin? mutta jos sinä siihen suostut…
LEONCIA. Hevosen selkäänkö istumaan, että joku päivä jalkanne poikki taittaisitte?
FEDERICO (hiljaa). Iso-äiti on tunnus-sanan lausunut, nyt toiset sitä hänen perässään jätkyttävät.
DOLORES. Hevosilla kulku, tyttäreni, on liian vaarallista; hevoisten on usein tapa lähteä vauhkoina kiitämään.
MARIANA (itku
