Haapkylä
Suomalaisen teatterin historia III Nousuaika, 1879-93
VIII. Kahdeksas näytäntökausi, 1879-80
Edellinen jakso kertomustamme päättyi Suomalaiselle oopperalle omistettuihin jäähyväissanoihin. Aikalaiset eivät kuitenkaan tienneet, että teatteri tästä lähtien oli käsittävä ainoastaan puhenäyttämön, eikä siis näytäntökauden loppuessa keväällä 1879 havaittu mitään alakuloisuutta sen ystäväpiirissä. Päin vastoin oli, kaikesta päättäen, mieliala reipas ja luottavainen. Ja olihan siihen aihettakin. Oopperan viimeinen näytäntösarja oli jättänyt jälkeensä kauniita muistoja ja puheosastokin oli tehnyt hyvän vaikutuksen. Ensi kerran se oli näytellyt Helsingissä yhtä mittaa kolme kuukautta ja ensi kerran Bergbom oli voinut panna koko aikansa ja voimansa sen johtoon, ja tulos oli ollut ilahduttava: näytännöt olivat alkaneet vetää Arkadiaan paitse varsinaista yleisöään ennen välinpitämättömiäkin, ruotsalaisia katsojia.
Tämän saamme tietää Emilie Bergbomin kirjeistä veljelleen, joka toukokuun keskivaiheilla oli lähtenyt ulkomaille. Siten hän 27/5 kirjoittaa Jane Eyrestä:
"[Ida] Aalberg menestyy suuremmoisesti. B. O. Schauman sai pyhänä Nordenstamin teatteriin, ja ukko ihastui niin, että hän seisoi paikallaan viime hetkeen ja taputti käsiään ja kumarsi, aivan niinkuin Trapp ennen muinoin Frankenfeltille. Hän lähetti kysymään, esiintyykö Aalberg vielä – tämä oli 'yhdellä hyökkäyksellä valloittanut hänet'. Kaikki kolme kertaa on meillä ollut vallan hyvä huone, mitä tyytyväisin yleisö, kättentaputuksia ja esiinhuutoja sekä kukkia Aalbergille joka ilta. Hän onnistuukin oikein hyvin, mutta melkein enemmän ilahduttaa minua Leinon menestys. Kahdessa ensimäisessä näytöksessä hän näyttelee erittäin hyvin; kolmannessa hän sentään on heikko ja lemmentunnustuksessa hyvinkin heikko. Kyllä meidän täytyy ponnistaa voimiamme saadaksemme hänet ensi vuonna ulkomaille." – [Ja 3/6 samaan ääneen: ] "Eilen päätimme ja loistolla. Vaikka oli mitä kaunein kesäilma ja ruotsalainen oopperanäytäntö (jopa Cornevillen kellot!), oli meillä 480 mk – sangen hyvä tulo neljänneltä kerralta Jane Eyreä. Yleisö oli melkein yksinomaan ruotsalaista, jopa oli pari kaartinupseeriakin eksynyt Arkadiaan, ja kumminkin olivat suosionosotukset vilkkaita ja lämpimiä; Aalberg sai kaksi komeaa kukkavihkoa bravohuutojen kaikuessa. – Saa nähdä kestääkö ihastus syksyllä! Onneksemme alkaa ruotsalaisen puheosaston huono maine vakaantua yleisössä." – Kuultuansa Nordenstamin lausuneen: "Ruotsalainen teatteri olisi onnellinen, jos sillä olisi semmoinen näyttelijätär" [kuin Ida Aalberg], Emilie pelkää, että ruotsalaiset koettavat houkutella hänet puolelleen – eikä vuottakaan kulunut ennen kun semmoisia yrityksiä tehtiin, joskin turhaan.
Yhtä ilahduttava seikka, kuin puhenäyttämön kasvava menestys, oli se että yhä enemmän alettiin käsittää Suomalaisen teatterin kansallista merkitystä. Todistukseksi viittaamme "Maalaisen" kirjoitukseen U. S: ssa (12/5).
Siinä tekijä, huomautettuaan kuinka teatteri kaikissa kulttuurimaissa tunnustetaan tärkeäksi kansalliseksi sivistyslaitokseksi ja kuinka on havaittu sen erittäin hyödyttävän kansallisia pyrintöjä semmoisissa maissa, joissa vieraskielinen sivistys on masentanut kansan henkisiä voimia, sanoo yleisesti tunnetuksi, että Suomalainen teatteri lyhyellä toimiajallaan on suuresti virkistänyt suomalaisuutta ja tuonut monta uutta ystävää suomenmielisten joukkoon. Aivan tärkeää kansallisille riennoillemme oli hänestä sentähden, että taidelaitos edelleenkin elossa pysyi ja vahvistui, ja oli sitä yksin mielin harrastettava. Teatteri vaati näet suuria uhrauksia, jommoisia sen osaksi jo oli tullutkin etupäässä Helsingissä. Mutta koska pääkaupungin suomenmielisillä muutenkin oli monta kansallista yritystä kannatettavana, katsoi kirjoittaja välttämättömäksi, että maalaiset entistä suuremmassa määrässä rientäisivät pääkaupunkilaisille avuksi, ja hän ehdottaa, että ensi kesänä, Juhannuksen aikana, kaikissa maalaiskunnissa toimeenpantaisiin seuranäytelmiä Suomalaisen teatterin hyväksi. Hän ei epäillyt että tulos olisi hyvä, jos kaikkialla ryhdyttäisiin asiaan, ja se seikka että koko maassa samaan aikaan puuhattaisiin samaa, "antaisi yritykselle jonkinlaisen yleiskansallisen merkityksen, joka vaikuttaisi ylentävästi ja innostuttavasti kaikkien mieliin".
Tämä alote esiintyi niin myöhään keväällä, ettei se voinut välittömästi johtaa toivottuun päämäärään. Mutta ei se silti ollut turha. Ennenkin ja erittäin tänä keväänä oli erinäisissä kaupungeissa, niinkuin Turussa, Jyväskylässä, Vaasassa ja Hämeenlinnassa, toimeenpantu rahankeräyksiä teatteria varten, mutta tästä lähtien alkoi maalaiskunnissakin ilmaantua samanlainen harrastus, ja tositeossa Maalaisen ehdotuksen vaikutus ulottui vuosikausien halki. Melkoinen ansio siitä tulee Suomettaren Matillekin, joka näinä aikoina ei ollut kukaan muu kuin Antti Jalava. Tämä innokas teatterin ystävä näet ei ainoastaan kannattanut Maalaisen ehdotusta, vaan kirjoitti omastakin puolestaan tavan takaa lämpimiä kehotuksia samaan suuntaan, ja kesän alkupäivinä hän U. S: n mukana levitti varta vasten toimittamansa vihkosen, jossa neuvottiin miten seuranäytäntöjen toimeenpanemisessa oli meneteltävä.1
Samaan aikaan Jalava pitkässä Matin kirjeessä [4/6] loi katsauksen teatterin vaiheisiin. Siinä hän osotti kuinka ahtaissa oloissa työtä oli tehty. "Menneet seitsemän vuotta ovat Suomalaiselle teatterille todellakin olleet seitsemän laihaa vuotta." Niiden kuluessa oli Ruotsalainen teatteri saanut 80,000 markkaa enemmän valtioapua, ja vasta nyt oli – mikä kiitoksella tunnustettiin – Suomalaiselle myönnetty yhtä suuri vuotuinen avustus. Mutta silti ei tulos ollut vähäarvoinen: puhenäyttämön ohjelmisto käsitti jo 112 kappaletta ja niiden joukossa näytelmäkirjallisuuden parhaimpia, ja esitykseenkin nähden oli voittoja saavutettu. Kerskailematta teatteri siis saattoi itsestään sanoa:
Laun hiihin laulajoille,
Laun hiiliin, latvan taitoin,
Oksat karsin, tien osoitin —
"Ja se voima, joka tähän saakka oli auttanut, oli entisellään, kansan lämmin, uhrauksia tekevä rakkaus." – Ensimäinen maalaiskunta, jossa tänä kesänä juhla seuranäytäntöineen toimeenpantiin teatterin hyväksi, oli Vesilahti, ja oli saalis 700 mk. "Todella kaunis lahja yhdestä ainoasta pitäjästä", Emilie kirjoitti Kaarlolle. Oulusta tuli 273 mk työväestön toimeenpanemista iltahuveista.
Puhenäyttämön edistys teki Emilie Bergbomin "päivä päivältä vastahakoisemmaksi" ajattelemaan oopperan jatkamista. Sitä vastoin hän innolla valmisti tulevan näytäntökauden puhe-ohjelmistoa. "'En voi' on kollatsionoitu", hän kirjoittaa [27/5], "Almbergin, Roistoväkeä Vilhon ja Sisarukset minun johdollani. Tänään kollatsionoidaan 'Sydän unhotettu' Almbergin johtaessa, jotta hän tarpeen mukaan voi tehdä korjauksia [suomennokseen]." Samalla luetellaan toisia kappaleita, jotka jo olivat suomentajain käsissä taikka joille kääntäjiä haettiin. Anzengruberin Der Meineidbauer (Valapatto) näytelmän kanssa Emilie kävi turhaan monen luona – Godenhjelmistä, Almbergista, Slööristä, Salosesta se oli joko liian pitkä tai liian vaikea; vihdoin Törmänen sen otti.
Mutta miten oltiinkaan innokkaita ja luottavaisia, tiesivät ainakin läheisimmät, että teatterin olemassaolo edellytti mitä suurinta säästäväisyyttä. Tämän ajatuksen tapaa alinomaa Emilien kirjeissä. Säästäväisyydestä tehtiin näyttelijöillekin seuraava vaihtopuolinen ehdotus: joko he näyttelevät maaseuduilla taikka ovat vapaita saaden vain puolet palkastaan kesäkuukausilta. Seurue valitsi jälkimäisen vaihtopuolen, sentähden heittäytymättä toimettomuuteen. Jäsenet jakaantuivat kahteen ryhmään, joista lukuisampi (taiteilijaparit Aspegren ja Leino, Ida Aalberg y.m.) oli omin päin näyttelevä Viipurissa ja pienempi Tampereella.
Kun Kaarlo Bergbom tänä keväänä lähti ulkomaille, oli hänellä kaksi asiaa mielessä. Toinen oli nyt niinkuin aina teatteri, toinen eräs kirjallinen yritys. Toukokuun alussa oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seura pyytänyt häntä kirjoittamaan yleisen kirjallisuuden historian suomenkielellä, ja kun ooppera ei enään ollut kiusaamassa, hän alkoi kuvitella voivansa suorittaa mieluisen tehtävän, jota hän jo kymmenkunta vuotta ennen oli ajatellut elämäntyökseen. Totta kyllä oli kova todellisuus näyttävä, että hänen täytyi uhrata sekin mieliteko teatterille. "Thalia on kademielinen lemmitty", hän myöhemmin lausui, kun kirjallisuushistoria tuli puheeksi, mutta vastaiseksi
Pienen, nykyään harvinaisen lentokirjasen nimi on:
