syystä minun puolestani puhua.
Anna Andrejevna, vaikka olikin kaiken aikaa, kun luin, ollut hyvinliikutettu ja heltynyt, katsoi niinkuin olisi tahtonut sanoa: "Niin,Aleksander Makedonialainen oli kyllä sankari, mutta miksikäs särkeätuoleja?" j.n.e. [Gogolin "Revisorista". Suom. muist.]
Natasha palasi kohta iloisena, onnellisena ja ohi mennessäänsalaa nipisti minua. Ukko koetti taaskin "totisissaan" arvostellakertomustani, mutta ilon tähden ei malttanut "totisuuttaan" pitää,vaan sen sijaan alkoi innostuneesti:
– No, Vanja, veliseni, hyvä, hyvä! Erittäin hauskaa! On niinhauskaa, etten odottaakaan osannut. Ei ole korkeata, ei suurta, senkyllä huomaa… Tuolla on minulla "Moskovan pelastus", Moskovassa onse kirjoitettukin, ja siitäpä, niin sanoen, jo ensi rivistä huomaa, että kotkana liiteli ihminen… Mutta tiedätkös, Vanja, sinulla onkuin yksinkertaisemmin, selkeämmin. Kas, juuri siksi minä siitäpidän, sitä kun helpommin ymmärtää! Tämä on jotain kotoisempaa, aivan kuin kaikki tuo olisi tapahtunut itselleni. Vaan mitäs siitäkorkeasta? Luet etkä ymmärräkään. Sanamuotoa minä vain korjailisin; kyllähän minä kiitän, mutta sano, mitä sanot, vähän siinä sittenkinon tuommoista niinkuin mieltä ylentävää… No, onhan se nyt jomyöhäistä, kun on jo painettu. Ehkä toisessa painoksessa? Mitä,veliseni, tottakai tulee siitä toinen painos? Ja sitten taas rahaa…Hm!
– Ja oikeinko todella te, Ivan Petrovitsh, saitte siitä niin paljonrahaa? – kysäsi Anna Andrejevna. – Katselen teitä enkä voi oikeinuskoa. Jumalani, kaikesta sitä tätä nykyä rahaa annetaankin!
– Tiedätkös, Vanja, pitkitti ukko yhä suuremmalla innostuksella: – vaikkei tämä nyt olekaan virastossa palvelemisen veroista, niinonhan kuitenkin toivossa hyvä tulevaisuus. Teoksesi saattavat lukeaehkä ylhäisetkin henkilöt. Puhuithan, että Gogol sai vuotuista apuaja lähetettiin ulkomaille. Entäs jos sinäkin? Mitä? Vai onko vielävarhaista? Tuleeko vielä jotain kirjoittaa? No, kirjoita, veliseni, kirjoita pikemmin! Älä nuku laakereillesi. Miksikä odottaisit!
Kaiken tuon puhui hän niin vakuuttavasti, niin hyväsydämisesti, ettenvoinut keskeyttää hänen puhettansa ja jäähdyttää hänen ajatustensalentoa.
– Tai, jospa annetaankin, esimerkiksi, nuuskarasia. Jos tahtovatsillä tavoin kehottaa. Ja kenties saatat vielä päästä hoviinkin, lisäsi hän hiljemmin ja merkitsevästi sulkien vasemman silmänsä, – vai eikö? Olisiko vielä varhaista hoviin päästäksesi?
– Jokohan, oikeinko hoviin jo! sanoi Anna Andrejevna ikäänkuinloukkaantuneena.
– Hiukan lisää, ja te teette minusta kenraalin, sanoin minä janauroin makeasti. Ukko yhtyi nauruun. Hän oli erinomaisen tyytyväinen.
– Teidän ylhäisyytenne, ettekö haluaisi syödä? huudahti reipas
Natasha, joka oli ehtinyt illallisen valmistaa.
Hän alkoi nauraa, kiiruhti isänsä luo ja syleili häntä kiihkeästi.
– Hyvä, rakas, armas isäni! Vanhuskin heltyi.
– No, no, hyvä, hyvä! Niinhän minä vaan ilman mitään tarkoitustapuhun. Kenraali tai ei, lähdetäänpäs kuitenkin illalliselle. Voisinua, sinä tunteellinen sielu! lisäsi hän ja hyväili tyttärensäpunottavaa poskea, kuten hän aina tilaisuuden sattuessa teki. – Minä, näes Vanja, rakastaen puhuin. No, joskaan ei kenraali – kaukana vielä kenraalista! – niin kuitenkin jo tunnettu henkilö,kirjoittaja.
– Nykyään, isä, sanotaan kirjailija.
– Eikö kirjoittaja? Sitä en totisesti tiennyt ollenkaan. No, olkoonsitten kirjailija, mutta minä tahdoinkin sanoa: kamariherraksiei vielä sillä pääse, jos on romaanin kirjoittanut; siitä ei voiolla puhettakaan; mutta silti voi saada huomatun viran; no, päästä – vaikkapa nyt lähetystön virkamieheksi. Sitten saattaa tullaulkomaille lähetetyksi, Italiaan terveyttä parantamaan tai kentiesehkä opintoja jatkamaan; raha-apua saa myöskin. Tietysti sinun täytyyaina toimia rehellisesti; ainoastaan työstä, rehellisestä työstä otatrahaa ja kunniaa, eikä suinkaan mistään ylhäisempien suosituksesta…
– Älä sinä, Ivan Petrovitsh, tule ylpeäksi, sanoi Anna Andrejevnanauraen.
– Isä, teidän tulee mitä pikemmin hankkia hänelle ritarimerkki, eihän pelkästä virkanimestä paljoa kostu! ilveili Natasha ja nipistitaas kättäni.
– Kas kun tyttö tekee pilaa! huudahti vanhus ja loi riemuisenkatseen Natashaan, jonka posket punottivat, silmät hohtivat kunitähtöset. – Ehkäpä minä, rakas tyttöseni, lienen todellakin mennytpitkälle, Alnaskariksi muuttunut; kas, semmoinen olen aina ollut…Mutta tiedätkös, Vanja, kun tarkastelen sinua – olet sinä sittenkinmuiden tavallisten ihmisten kaltainen…
– No, Jumalani! Minkälaisen hänen sitten tulisi olla, isä?
– Ei, ei, enhän minä sitä tarkottanut. Ja sittenkin, Vanja, sinäet ole sen näköinen … minun tuli sanoa, ettet ole runollisenmuotoinen… Sanotaan, näes, että ne ovat kalpeita, nuo runoilijat, niin, niiden tukka mokoma ja silmissä jotain tuommoista… Tiedäthän, esimerkiksi Göthe tai joku semmoinen … luin siitä Abbadonissa …mitä? Joko taas jotain valehtelin? Kas tytön kanaljaa, kun taasminulle nauraa! Ystäväiseni, minä en ole oppinut, mutta silti vointulla tunteelliseksi. No, jääköön sitten ulkomuoto, – eihän tuostavahinkoa, ulkomuodosta nimittäin; kelpaat sinä minulle tuonkinnäköisenä ja hyvin minä sinusta tämmöisenä pidänkin… Enkä minäsen vuoksi puhunutkaan… Mutta, Vanja, ole aivan rehellinen, siinäpääasia, ole rehellinen, elä rehellisesti, älä muutu ylpeäksi! Tie onedessäsi avara. Palvele kutsumuksessasi rehellisesti; kas, sitä minätarkoitin, juuri sitä minä tahdoinkin sanoa!
Ah, sitä onnellista aikaa! Kaiken vapaan aikani jokaisen illanvietin heidän luonaan. Kerroin ukolle uutisia kirjailijapiiristä,kirjailijoista, jotka asiat nyt tuntuivat häntä huvittavan; jonkunajan kuluttua alkoi hän lukea B: n arvostelevia kirjoituksia, joistaolin hänelle paljon jutellut, vaikka hän tuskin lienee niitä täysinymmärtänyt, mutta siitä huolimatta kehui niitä hyvin innokkaasti jakovin valitti, että niitä "Pohjan Mehiläisessä" vastustettiin. Mummopiti Natashaa ja minua hyvin tarkkaan silmällä, vaan eipä siitäapua ollut! Sana oli jo meidän kesken lausuttu ja vihdoinkin painoiNatasha päänsä rintaani vasten, aukaisi kauniit huulensa ja minäkuulin kuiskauksensa: "niin". Vaan eipä se vanhuksiltakaan salassapysynyt; se pani heidät arvailemaan, miettimään; Anna Andrejevnapudisti usein päätään. Asia pelotti ja kummastutti. Hän ei luottanuttulevaisuuteeni.
– Hyvä, jos onnistutte, Ivan Petrovitsh, puheli mummo minulle, – mutta jos ei käykään onnistumaan, tai jotain sentapaista; mitenkässitten? Jospa teillä olisi edes joku virka.
– Kuules, Vanja, mitä minä sanon, sanoi ukko asiaa mietittyään; – kyllä minä olen nähnyt, olen huomannut ja, miksikä salaisin? tuliniloiseksi siitä, että sinä ja Natasha … no, se sikseen! Näes,Vanja: olettehan kumpainenkin vielä hyvin nuoria ja Anna Andrejevnanion oikeassa. Odottakaamme. Sinulla kylläkin on kykyä, onpa oikeinhuomattavaa kykyä … no, et nyt sentään nero ole, niinkuin sinustaensin puhuttiin, niin, vaan tavallinen kyky sinulla on (vasta tänäänluin "Mehiläisen" arvostelun teoksestasi; kovin huonosti siinä sitäarvostellaan; vaikka eihän tuo lehtikään ole parhaimpia.) Niin!Ymmärräthän, kyky ei ole samaa kuin rahaa pankissa, ja te molemmatolette köyhiä. Saatammehan odottaa vuotta puolitoista tai vuodenpäivät: jos onnistut hyvin – Natasha on sinun; jos et onnistu – itse osaat päättää! Sinä olet rehellinen ihminen; ajattele!..
Ja niin me päätimmekin. Mutta kun vuosi oli
