uhkapelistä… Hölmö on se ihminen, joka luottaa pelionneensa; on pelattava varmuudella, ja minä tahdon koettaa.
"Koettaisikohan tuota onneaan vai varmuuttaan?" ajatteli Rostof.
– Ja viisainta on ettet pelaa, – jatkoi Dolohof puhettaan, ja lyöden risaisella korttipakalla pöytään, hän lisäsi: – Jatkakaamme, hyvät herrat!
Sitten siirsi Dolohof rahat edemmäksi ja valmistautui jakamaan korttia. Rostof istuutui hänen viereensä, muttei yhtynyt heti peliin. Dolohof katsahti häneen.
– Et siis pelaa? – kysyi Dolohof.
Ja tämä kysymys herätti Rostovissa kummallisen pelihimon; hänen täytyi ottaa kortti, asettaa sille pieni panos ja yhtyä peliin.
– Minulla ei ole rahoja mukanani, – sanoi Rostof.
– Uskon velaksi!
Rostof asetti 5 ruplaa kortille ja menetti sen, asetti toisen kerran ja taas menetti. Dolohof voitti Rostovilta yhteen menoon 10 korttia.
– Hyvät herrat, – sanoi Dolohof, jaettuaan jonkun aikaa korttia, – asettakaa panos kortille, tehkää hyvin, muuten saatan erehtyä laskuissa.
Eräs pelureista huomautti, että häneen, hänen toivoakseen, saattaa luottaa.
– Luottaa tosin saattaa, mutta voin sotkea laskut; tehkää hyvin ja asettakaa panokset kortille, – vastasi Dolohof. – Älä ole milläsikään, teemme sittemmin selvän väleistämme, – lisäsi hän Rostoville.
Peli jatkui; palvelija tarjoili alituiseen samppanjaa.
Rostovin jokainen kortti lyötiin, ja hänen häviönsä nousi jo 800 ruplaan. Hän oli jo merkinnyt yhden kortin kohdalle 800 ruplaa, mutta kun hänelle samassa tarjottiin samppanjaa, muutti hän päätöksensä ja merkitsi tavallisen panoksen, 20 ruplaa.
– Pidä 800, – sanoi Dolohof, vaikkei hän edes näyttänyt tarkanneenkaan Rostovin toimia, – pikemmin pääset omillesi. Muille häviän, mutta sinulta voitan. Vai pelkäätkö minua? – hän toisti.
Rostof totteli ja merkitsi 800 ruplaa lattialta nostamalleen herttaseitsemäiselle, josta kulma oli nyhtäisty. Sen kortin hän sittemmin hyvin tunsi. Sitten joi hän pohjaan lämmenneen samppanjalasinsa, hymähti Dolohovin sanoille ja, odotellen sydän kurkussa seitsemäistä, hän alkoi katsella Dolohovin käsiin, joista kortit lentelivät oikealle ja vasemmalle. Tämän herttaseitsemäisen tuottama voitto tai häviö ei suinkaan ollut yhdentekevä Rostoville. Edellisen viikon sunnuntaina oli kreivi Ilja Andrejevitsh antanut pojalleen 2000 ruplaa ja samalla huomauttanut, ettei hän ennen toukokuuta voi hänelle luovuttaa rahoja, ja oli kehoittanut poikaa elämään tavallista säästävämmin. Nikolai oli sanonut, että isän antama summa on liiankin suuri, ja oli antanut kunniasanansa, ettei ennen kevättä vaadi rahoja. Nyt oli hänellä näistä rahoista jälellä 1200 ruplaa. Jos siis herttaseitsemäinen lyötäisiin, niin häviäisi hän ensiksikin 1600 ruplaa ja sitä paitsi söisi hän sanansa. Sydän kurkussa katseli hän Dolohovin käsiin ja ajatteli: "No, käännähän väleen tuo kortti, silloin otan lakkini ja lähden kotiin ja syön illallisen Denisovin, Natashan ja Sonjan seurassa, enkä tämän jälkeen luullakseni enää koskaan koske kortteihin." Ja hänen näin ajatellessaan, muistui hänen mieleensä kotoinen elämä, leikinlasku Petjan kanssa, keskustelut Sonjan kanssa, duetot Natashan kanssa, pikettipeli isän kanssa, ja vieläpä rauhallinen vuodekin tuolla Povarskajakadulla. Ja nämä kuvat esiintyivät sellaisella voimalla, niin selvinä, niin ihanina, aivan kuin niihin liittyvä ääretön onni olisi ollut mennyttä, iäksi kadotettua. Hän ei voinut sallia, että sokea sattuma, kääntämällä herttaseitsemäisen mieluummin oikealle kuin vasemmalle puolelle, saattaisi ryöstää häneltä tämän uudelleen käsittämänsä ihanan onnen ja syöstä hänet tuntemattomaan, epämääräiseen onnettomuuden kuiluun. Se oli mahdotonta, mutta sittenkin odotti hän sydän kurkussa Dolohovin käsien liikkeitä. Nämä suuriluiset, karvaiset, punakat kädet laskivat korttipakan pöydälle ja tarttuivat lasiin ja piippuun.
– Et siis pelkää pelata kanssani? – toisti Dolohof ja, aivan kuin olisi aikonut kertoa jonkun iloisen kaskun, hän laski kortit käsistään, heittäytyi nojalleen tuolissaan ja alkoi hymyhuulin kertoa verkalleen:
– Niin, hyvät herrat, minulle on kerrottu, että Moskovassa kiertelee huhu, jonka mukaan minä pelissä teen vääryyttä, sentähden kehoitan teitä olemaan varuillanne.
– No, käännähän! – sanoi Rostof.
– Oh, te Moskovan täti kullat! – lausui Dolohof ja tarttui hymyellen kortteihin.
– Aaah! – äännähti Rostof melkein kirkaisten ja tarttui molemmin käsin tukkaansa. Hänen odottamansa seitsemäinen oli jo käännetty; se oli päälimäinen pakassa. Hän oli hävinnyt enemmän kuin saattoi suorittaa.
– Älä toki vaivu maahan, – sanoi Dolohof, vilkaistuaan hätimiten Rostoviin, ja jatkoi korttien kääntämistä.
XIV
Puolentoista tunnin kuluttua piti suurin osa pelureista omaa pelaamistaan leikin asiana.
Kaikkien huomio oli keskittynyt Rostoviin. Hänen laskuunsa oli 1600 ruplan asemasta merkitty jo pitkä rivi numeroita, joista Rostof oli yhteenlaskemalla saanut 10,000 ruplaa, mutta hänen arvelunsa mukaan nousi summa kaikkiaan jo ainakin 15,000: teen ruplaan. Todellisuudessa nousi summa jo yli 20,000. Dolohof ei enää kuunnellut eikä kertoellut kaskuja; hän seurasi Rostovin jokaista kädenliikettä ja vilkasi toisinaan hätäisesti Rostovin velkaluetteloon. Hän oli päättänyt jatkaa pelaamista siksi kunnes velka nousisi 43,000 ruplaan. Tämän luvun hän oli valinnut sentähden, että Sonjan ja hänen oma ikänsä yhteenlaskettuna oli 43. Rostof istui pää käsien varassa, nojaten viinin ja liidun tahrimaan pöytään, jolla virui levällään kortteja. Hän ei voinut hetkeksikään irtautua erään kiusoittavan mielialan vallasta: nuo suuriluiset, punakat, karvaiset kädet, nuo kädet, joita hän sekä rakasti että vihasi, pitivät häntä vallassaan.
"Kuusisataa ruplaa, ässä, kulma, yhdeksäinen … mahdoton on päästä omilleen!.. Ja miten olisi hauskaa kotona… Pata-sotamies … se on mahdotonta! Ja miksi hän tämän tekee minulle?" … ajatteli ja muisteli Rostof. Toisinaan hän asetti suuren panoksen, mutta Dolohof kieltäytyi kääntämästä kortteja ja määräsi itse panoksen suuruuden. Rostof totteli, ja milloin rukoili hän Jumalaa, kuten ennen taistelun riehuessa Amstettenin sillalla, milloin ennusteli, että se kortti, joka pöydän alle pudonneista, rypistyneistä korteista ensimäisenä sattuu hänen käteensä, pelastaa hänet; milloin taas laski husaari takkinsa pauloja ja päätti asettaa koko häviönsä määrän kortille, jossa on yhtä monta silmää kuin hänen takissaan paulaa, milloin apua anoen vilkuili muihin pelureihin, milloin katsahti Dolohovin kylmän jäykkiin kasvoihin ja koetti tunkeutua hänen sielunsa sisimpään.
"Tietäähän hän, mitä minulle merkitsee tämä häviö. Eihän hän toki saata toivoa minun perikatoani? Onhan hän ollut ystäväni. Olenhan häntä rakastanut… Mutta eihän se ole hänen syynsä; mitä saattaa hän tehdä, kun kerran onnetar häntä suosii? Enkä minäkään ole syypää", – puheli Rostof itsekseen. – "En ole tehnyt mitään pahaa. Olenko sitten jonkun tappanut, jotakuta loukannut, jollekulle toivonut onnettomuutta? Miksi siis tällainen kauhea onnettomuus? Ja koska se sitten alkoi? Aivan äskenhän astuin tämän pöydän ääreen ja toivoin voittavani satasen ruplaa, joilla olisin ostanut lippaan äidille nimipäivälahjaksi, ja sitten aijoin heti lähteä kotiin. Olin niin onnellinen, niin vapaa, iloinen! Enkä silloin ymmärtänyt, miten olin onnellinen!
