juttuja venäläisten upseerien ja sotilaiden erinomaisista urotöistä Austerlitzin luona. Mikä oli pelastanut lipun, mikä surmannut viisi ranskalaista, mikä taas yksinään syöttänyt viittä tykkiä. Puhuttiin myös niille, jotka eivät Bergiä tunteneet, että tämä, haavoittuneena oikeaan käteensä, tempasi miekan vasempaan ja ryntäsi eteenpäin. Bolkonskista ei puhuttu mitään, ja vain hänen läheiset tuttavansa säälivät, että hän aikaisin kaatui ja jätti suremaan raskaan vaimon ja eriskummaisen isän.
III
Maaliskuun 3: ntena päivänä kuului englantilaisen klubin kaikissa suojissa keskustelevien äänten sorinaa. Kuten mehiläiset keväisin, hääräsivät klubin jäsenet ja vieraat edes takaisin, istuivat, seisoivat, kokoontuivat, hajaantuivat, kuka puettuna virkapukuun, kuka hännystakkiin, vieläpä jokuset puuteroiduin hiuksin ja kauhtanat yllä. Puuteroituja, livreepukuisia palvelijoita, jaloissa pitkät sukat ja solkikengät, seisoi joka ovella, tarkastellen tutkivasti vieraiden ja klubin jäsenten liikkeitä, tarjotakseen heille palvelustaan. Suurin osa saapuvilla olevista oli vanhoja, kunnianarvoisia miehiä, joilla oli leveät itseluottamusta ilmaisevat kasvot, paksut sormet, jyrkät liikkeet ja kova ääni. Tällaiset vieraat ja jäsenet istuivat tavallisissa paikoissaan ja kokoontuivat vanhoihin, tuttuihin piireihin. Vähemmistönä tässä tilaisuudessa olivat satunnaiset vieraat – etupäässä nuoriso, jonka joukossa olivat Denisof, Rostof ja Dolohof. Viimemainittu oli taas Semenovin kaartin upseeri. Nuorison, erittäinkin nuorten sotilasten, kasvoilla kuvastui tuollaista halveksuvaa kunnioitusta vanhuksia kohtaan, joka ikäänkuin sanoo vanhalle sukupolvelle: teitä kunnioittamaan ja arvossa pitämään olemme valmiit, mutta muistakaa, että tulevaisuus sittenkin riippuu meistä.
Nesvitski oli myös juhlassa klubin vanhana jäsenenä. Pierre, joka vaimonsa käskystä oli antanut tukkansa kasvaa ja lakannut käyttämästä silmälaseja, käveli salista saliin muodikkaasti puettuna, mutta suruisen ja alakuloisen näköisenä. Häntä ympäröi, kuten ainakin, piiri henkilöitä, jotka jumaloiden kumarsivat hänelle, ja heitä hän kohteli hallitsemaan tottuneen tavoin, hajamielisen halveksuvasti.
Ikänsä puolesta olisi Pierren pitänyt seurustella nuorten kanssa, mutta rikkautensa ja tuttavuussuhteittensa takia oli hän vanhojen, kunniassa pidettyjen piirien jäsen ja siksipä hän kävi piiristä toiseen. Tärkeimpäin piirien vanhimmat muodostivat niiden keskuksen, ja kuunnellakseen noita huomatuimpia henkilöitä, lähestyi heitä nöyrästi kunnioittaen tuntemattomatkin. Suurimmat piirit olivat kertyneet kreivi Rostoptshinin, Valujevin ja Narishkinin ympärille. Rostoptshin kertoi, miten itävaltalaiset sotkivat paetessaan venäläiset alleen, niin että näiden oli pakko pistimillä raivata tie pakenevien keskitse.
Valujef kertoi hyvin luottamusta herättävästi, että Uvarof oli Pietarista saapunut kuulostamaan moskovalaisten mielipidettä Austerlitzista.
Kolmannessa piirissä puhui Narishkin itävaltalaisen sotaneuvoston istunnosta, missä Suvorof vastaukseksi itävaltalaisten kenraalien tyhmyyksille oli huutanut "kukkokiekaa". Shinshin, joka myös seisoi siinä, tahtoi pistää pilaksi, sanoen että Kutusof nähtävästi ei ollut voinut oppia Suvorovilta tätäkään helppoa taitoa – huutaa kukkokiekaata; mutta vanhukset katsahtivat ankarasti pilkkakirveeseen, antaen tämän tietää, että sellaisessa seurassa ja sellaisena päivänä oli sopimatonta puhua Kutusovista tällä tavoin.
Kreivi Ilja Andreitsh Rostof käveli pehmeine saappaineen huolekkaana ja hätäisenä ruokahuoneen ja vierashuoneen väliä, tervehtien kiireesti ja aivan samalla tavalla sekä arvokkaampia että vähäpätöisempiä henkilöitä, jotka hän kaikki tunsi. Aina vähän päästä etsi hän silmillään nuorta poikaansa ja katsoi häneen iloisesti silmää iskien. Nuori Rostof seisoi ikkunan luona Dolohovin seurassa, jonka oli tullut äskettäin tuntemaan ja jonka ystävyyttä piti suuressa arvossa. Vanha kreivi meni heidän luokseen ja puristi Dolohovin kättä.
– Ole hyvä ja tule luokseni, olethan poikani tuttava … yhdessä olette urotöitäkin tehneet… Kah! Vasili Ignatitsh … terve, vanha veikko, – sanoi hän kääntyen ohikulkevaan vanhukseen, mutta ei ehtinyt vielä lopettaa tervehdystään, kun salissa kaikki sähähti, ja luo kiiruhtava palvelija hämmästyksissään lausui: – Hän on tullut!
Kellot kilisivät: vanhimmat riensivät vastaan: eri huoneisiin hajautuneet vieraat kerääntyivät yhteen kasaan kuin puitu ruis lapiossa. Yhteen kasaan he jäivätkin ja pysähtyivät odottamaan suuren vierashuoneen salin ovelle.
Etehisen ovella näkyi Bagration lakitta ja miekatta, jotka hän, klubissa vallitsevan tavan mukaan, oli jättänyt ovenvartijalle. Hänellä ei nyt ollut nahkareunaista lippulakkia eikä kasakkapiiskaa olalla, jollaisena Rostof oli hänet nähnyt Austerlitzin taistelun edellisenä yönä, vaan oli hänellä yllään uusi tiukka virkapuku, jossa oli venäläisiä ja ulkomaalaisia ritarimerkkejä ja yrjönristi vasemmalla puolen rintaa. Hän oli nähtävästi juuri vähää ennen tuloaan leikkuuttanut tukkansa ja ajattanut poskipartansa, mikä muutos ei suinkaan ollut eduksi hänen ulkomuodolleen. Hänen kasvoissaan oli jotakin naivin juhlallista, joka saattoi ne, noiden jäykkien, miehekkäiden piirteiden yhteydessä, vivahtamaan hieman koomillisiltakin. Bekleshof ja Fjeodor Petrovitsh Uvarof, jotka olivat saapuneet hänen seurassaan, pysähtyivät ovelle, toivoen että hän arvokkaimpana vieraana astuisi edellä. Bagration hämmentyi kun ei tahtonut käyttää hyväkseen heidän kohteliaisuuttaan; siinä syntyi ovella seisaus ja kumminkin vihdoin kävi Bagration edellä. Hän kulki tietämättä minne panisi kätensä, arkaillen ja kömpelönä vastaanottosalin parkettilattialla: tottuneemmin ja vapaammin hän olisi käynyt kynnetyllä pellolla kuulatuiskussa, kuten kävikin Kurskin rykmentin edessä Schöngrabenissa. Vanhimmat kohtasivat hänet ensimäisellä ovella ja lausuttuaan hänelle muutamin sanoin, miten ovat iloisia nähdessään niin korkean vieraan, ja odottamattakaan vastausta he ikäänkuin hänet valloitettuaan ympäröivät hänet ja veivät vierashuoneeseen. Vierashuoneen ovesta oli mahdoton päästä tungettelevilta jäseniltä ja vierailta, jotka sulloivat toisiaan ja koettivat toistensa olkapäiden yli tarkastella Bagrationia kuin harvinaista petoa. Kreivi Ilja Andrejevitsh muita tarmokkaammin tungeskellen ja kehoitellen: "päästä, mon cher, päästä, päästä", sai joukon hajoamaan, vei vieraat saliin ja asetti istumaan keskimäiselle sohvalle. Pomot, klubin kunnioitetuimmat jäsenet, saarsivat vastatulleet. Kreivi Ilja Andrejevitsh, taas tunkien joukon läpi, läksi vierashuoneesta ja palasi hetken päästä toisen vanhimman avustamana kantaen suurta hopeaista kulhoa, jonka tarjosi ruhtinas Bagrationille. Kulho sisälsi sankarin kunniaksi sepitettyjä, painettuja runoja. Bagration, nähtyään kulhon, katsahti hämmästyneenä ympärilleen aivan kuin apua etsien. Mutta kaikkien silmissä näkyi vaatimus, että hän itse nöyrtyisi ottamaan. Tuntien olevansa heidän vallassaan, otti Bagration päättävästi molemmin käsin kulhon ja katsahti vihaisesti ja nuhtelevasti tarjoavaan kreiviin. Jokunen otti palvelemaan kerkeänä vadin Bagrationin käsistä (tämä näytti muuten aikovan pitää sitä näin iltaan asti ja mennä se käsissä vielä pöytäänkin) ja käänsi hänen huomionsa runoon. Bagration mumisi jotakin: "No, kyllä luen", ja luoden väsyneet silmänsä paperiin, alkoi lukea kiintyneen ja vakavan näköisenä. Sepittäjä otti itse runon ja alkoi lukea. Ruhtinas Bagration taivutti päänsä ja kuunteli.
"Ain Aleksanterille työs
Tuo mainetta, Tiituksen valtaa varjoo,
Oot peljättävä päällikkö, mies lauha myös
Maassas, Caesar, missä luoti turman tarjoo.
Niin, Napoleon onnekas,
Kun tuta saat, mi mies on Bagration, kas,
Et tohdi Venäjän sä vastaan sankareita"…
Mutta lukija ei ollut vielä lausunut runoaan loppuun, kun suuriääninen hovikyökkimestari julisti: "Ateria on valmis!" Ovi avautui ja ruokahuoneesta kajahti marssi: "Voiton pauhu, kai'u, kai'u, riemuitse sä Venään urho", ja kreivi Ilja Andrejevitsh, katsahdettuaan syrin karin sepittäjään, joka yhä luki runoaan, kumarsi syvään
