iloisen ulkonäkönsä puolesta tunnettavat.
Kohdatessani pitkän jonon kuormavaunuja, mitkä kulkivat verkalleen,höllillä ohjaksilla, ja joissa oli kokonaisia vuoria huonekaluja, tuoleja, pöytiä, turkkilaisia ja ei turkkilaisia divaaneja jakaikenlaatuista taloustavaraa, joiden päällä istui kukoistavakeittäjätär varjellen haltijaväkensä omaisuutta niinkuin silmäterää – nähdessäni aluksia, jotka, kuormattuina kaikenmoisilla talontarpeilla, kulkivat Nevaa tai Fontankaa alaspäin saaria kohti, monistuivatkuormavaunut ja alukset kymmen- ja satakertaisiksi silmissäni. Minustanäytti ikäänkuin lähtisi kaikki liikkeelle vaeltaakseen suurissamatkueissa maahuviloihin, ikäänkuin koko Pietari muuttuisi erämaaksi.Vihdoin käsitti minut häpeän ja murheen tunto, sillä minulla ei ollutlainkaan paikkaa mihinkä minä maille menisin. Minä olin valmismatkustamaan jokaisessa kuormavaunussa ja jokaisen säädyllisen näköisenherran kanssa, joka oli ajopelit vuokrannut. Mutta ei kukaan, ei niinkukaan kutsunut minua. Minut unhotettiin kokonaan, minä olin tosiaankinvieras kaikille!
Minä kuljeksin paljon ja kauvaksi, niin että minä, tapani mukaan, olinjo kokonaan unohtanut missä minä olinkaan, kun minä äkkiä näinportinvartijan edessäni. Kohta tulin sydämessäni iloiseksi, minä meninportin läpitse, ketoja ja niittyjä pitkin, enkä välittänytväsymyksestä, vaan tunsin koko olennossani, että kuorma kirposisielustani. Kaikki ohikulkijat katselivat minuun niin iloisesti, ettätodella jouduin kiusaukseen tervehtiä heitä, kaikki näkyivät he olevanjostakin syystä iloiset, kaikki polttivat he sikaareja. Ja minä olinniin tyytyväinen niinkuin ei koskaan ennen. Minä tunsin itseni äkkiäsiirretyksi Italiaan, – niin voimallisesti vaikutti luonto minuun, puolikuolleesen kaupunkilaiseen, joka olin melkein tukehtunut kivistenmuurien väliin.
On jotakin sanomattomasti vaikuttavaa meidän Pietarilaisessaluonnossamme, kun se, kevään lähestyessä, äkkiä kehittää kaikenvaltansa, kaikki taivaalta saamansa voimat, seppelöitsee jakukilla koristaa itsensä. Ehdottomasti muistuttaa se minuajostakusta sairaanloisesta, nääntyneestä tytöstä, jota surkuttelulla, rakastavalla myötätuntoisuudella katsellaan, mutta joka äkkiä, yhdessäsilmänräpäyksessä, kukoistaa ihmeteltävässä ihanuudessa, sill'aikaakuin me hämmästyneinä, ihastuneina kysymme itseltämme, mikä voima senvaikutti, että nuo surulliset, ajattelevaiset silmät leimahtivatsellaiseen tuleen, että nuo kalpeat, laihat posket täyttyivät verellä,että nuo hennot kasvojenpiirteet tulivat niin innostuneiksi, että tuopovi kohosi, että tuon tyttöparan kasvoja elähytti elämän voima jakauneus sekä hurmaava hymyily?
Me katselemme ympärillemme ja etsimme jotakuta, joka voisi tätä ihmettäselittää… Mutta vain silmänräpäyksen, – ehkä jo huomenna tapaammejälleen tuon hajamielisen silmäyksen, kuin ennen, samat kalpeat kasvot, saman epäröimisen liikkeissä ja kuolettavan tuskan jälkiäkin lyhyenkukoistusajan kuluttua…
Ja me surkuttelemme, että tuo katoova kauneus haihtui niin nopeasti jatakaisin palajamatta, että sen loisto oli niin petollinen.
Mutta kuitenkin oli yöni päivää parempi! Se oli tällainen:
Hyvin myöhään palasin minä kaupunkiin ja kello löi jo kymmenen kun minälähestyin asuntoani. Tieni vei minut pitkin kanavaa, missä ei tähänaikaan tapaa yhtään ihmissielua. Minä asun nimittäin etäisessäkaupunginosassa.
Minä kuljin ja lauloin, sillä, kun minä olen onnellinen, laulan minäaina jotakin itsekseni, niinkuin jokainen onnellinen ihminen, jolla eiole ystäviä, eikä hyviä tuttavia, joiden kanssa hän voisi iloansajakaa. Äkkiä sattui minulle aivan odottamaton seikkailu.
Syrjässä, kanavan käsipuita vasten nojautuneena seisoi eräs naisellinenolento. Hänen kyynärpäänsä lepäsivät käsipuitten raudalla ja hänkatseli hyvin tarkasti kanavan synkkään veteen. Hän kantoi viehättävääkeltaista hattua ja somaa mustaa kauhtanaa.
"Se on neito ja kaikissa tapauksissa ruskosilmäinen", ajattelin minä.Ei hän näkynyt kuulevan askeleitani eikä liikahtanut astuessanipidätetyllä henkäyksellä ja kovasti tykyttävällä sydämellä hänenohitsensa.
"Merkillistä!" ajattelin minä, "luultavasti on hän vaipunutajatuksiinsa jostakin syystä", ja äkkiä jäin minä ikäänkuinkivettyneenä seisomaan. Kuulin tukahdutettua itkua. Niinpä! Se ei olluterehdys. Neito itki ja nyyhkyi tuon tuostakin. Jumalani! Sydämenilakkasi sykkimästä. Ja niin kovin ujo olen minä naisia kohtaan, …mutta se oli niin liikuttava hetki! Minä käännyin ympäri, astuin hänenluokseen ja olin juuri häntä puhuttelemaisillani: "Neitiseni!"; elleiolisi mieleeni johtunut, että tämä puhuttelemistapa jo tuhansia kertojaon esiintynyt suuren maailman romaaneissa.
Se vain pidätti minua. Mutta etsiessäni toisia sanoja, ojentiheneitonen, katseli ympärilleen, painoi silmänsä alas ja astui reippaastiohitseni pitkin rantakatua. Minä seurasin häntä oitis perässä, muttahän huomasi sen, jätti rannan, astui kadun poikki ja sitten eteenpäinkäytävällä. En uskaltanut seurata häntä kadun poikki. Sydämeni sykkikiivaasti. Aavistamatta tuli sattumus avukseni.
Tuolla puolen käytävää, ei kaukana tuntemattomastani, ilmestyi äkkiäeräs hännystakkiin puettu vakavan ikäinen herrasmies, mutta ei voisanoa, että hän oli yhtä vakava käytökseltään ja käynniltään. Hän astuihorjuen, nojaten samassa varovasti muuria vasten. Neitonen riensiniinkuin nuoli, nopeasti ja ujosti kuten kaikkien tyttöjen on tapa, jotka eivät toivo, että kukaan seuraa yöllä heitä kotiin, Tietysti eiolisi tuo hoiperteleva herra häntä saavuttanutkaan, ellei kohtaloniolisi pakoittanut häntä käyttämään keinokkaita keinoja. Äkkiä,sanaakaan sanomatta, kiiruhtaa herra juoksujalassa tuntemattomaniperässä. Neitonen riensi niinkuin myrsky, mutta tuo hoiperteleva herrasaavutti hänet; neitonen huudahti – ja … minä siunaan kohtaloamainiosta kepistäni, mikä tällä haavaa oli sattumalta oikiassakädessäni. Silmänräpäyksessä olin minä kadun toisella puolen. Oitiskäsitti kutsumaton seuralainen, mistä oli kysymys, tuli järkihinsä,vaikeni ja jäi jälkeenpäin. Vasta kun jo olimme melkoisen matkanpäässä, teki hän vastalauseen oikein pontevin sanoin. Mutta hänensanansa eivät saavuttaneet meitä enään.
"Antakaa minulle käsivartenne", sanoin minä tuntemattomalleni, "sittenei hän enään rohkene teitä ahdistaa."
Vaijeten ojensi hän käsivartensa minulle, vapisten vielä liikutuksestaja peljästyksestä. Oi, kuinka minä tässä silmänräpäyksessä siunasinkutsumatonta herraa. Silmäilin neitoa sivultapäin, – hän oliviehättävä ruskosilmä, – olin oikein arvannut. Hänen mustissasilmäripseissään kiilsi vielä kyyneleet päästystä peljästyksestä taiaikaisemmasta murheesta. Mutta hänen huulillaan oli jo hymyily. Hänkatsahti salaa minuun, punastui hieman ja löi silmänsä alas.
"Kuulkaas, miksi pakenitte minua? Jos minä olisin ollut läsnä, niin eiolisi teille mitään tapahtunut."
"Mutta enhän minä teitä edes tuntenut. Luulin että tekin…"
"Tunnetteko sitten nyt minua?"
"Vähän … esimerkiksi … miksi vapisitte te?"
"Oi, te olette oitis huomanneet!" vastasin minä, ihastuneena, ettätuntemattomani oli niin älykäs. Se ei koskaan ole kaunottarellevahingoksi. "Niin te olette oitis huomanneet kenenkä kanssa teillä ontekemistä. Minä olen arka naisien parissa, enkä väitä, etten ollutvähemmin, kuin tekään, hämmästynyt silloin kuin tuo herra teitäpeljästytti… Nyt pelkään vain yhtä. Se on minusta kuin unta.Unissakaan en olisi ajatellut, että kerrankaan saisin puhua naisellisenolennon kanssa."
"Kuinka? Tosiaankin?"
"Ja kun käsivarteni vapisee, niin on se siitä, etten vielä koskaan olekäsitellyt niin somaa, pientä käsivartta kuin teidän. Olen kokonaanvieraantunut seurustelusta naisten kanssa, se on, minä en ole vieläkoskaan siihen tottunut.
