Nähtävästi on tämä kirjoitus ollut Lönnrotilla, kirjoittaessaan ensimmäistä teostansa "De Wäinämöine" (1827), jonka hän sanoo (Kalevalan ensimmäisen laitoksen esipuheessa, siv. III) tehneensä "von Beckerin avulla" ei ainoastaan esikuvana vaan myöskin pohjallisena ja isoksi osaksi lähteenäkin. Beckerin ajatus saapuvilla olevista runoista kokoon panna Wäinämöisen elämäkerta on siis pidettävä alkuituna Kalevalan aatteelle, johon aatteesen Lönnrot näyttää tulleen vasta myöhemmin ja sitten kuin hän jo kauan oli hautonut sitä mielipidettä, että eikö runoja "Wäinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä ja muista muisteltavista esivanhemmistamme mahtaisi siksikin löytyä, että heistä saisi pitempiäkin kertoelmia". Hajallansa olevien epillisten runojen pienemmiksi sankari-epoksiksi järjestäminen oli täten ajatuksessa syntynyt asia, ja siitä oli sitten vaan askel, ehkä kyllä rohkea ja suuri, siihen aatteesen, että nämät vähäis-epokset olisivat pidettävät osina eli episodeina suurta kokonaista kansaneposta.
Mutta näin olen joutunut liiaksi edelle, tahtoessani osoittaa, mikä osa Topeliuksella oli Lönnrotin johtamiseen kansanrunouden alalle, ja v. Beckerillä hänen menetystapaansa epillisten runojen järjestämisessä. Palatkaamme siis takaisin alummaksi.
Se aate, että ne laulut, jotka olivat syntyneet yhteisen kansan sydämestä ja elivät sen huulilla – n.k. kansanrunous – olisivat korjattavat ja ilmi saatettavat, ei siihenkään aikaan, jolloin Lönnrot ilmautui, ollut uusi, olletikaan ei se ollut uusi täällä Suomessa. Jo puolta vuosisataa ennen olivat Porthan ja hänen miehensä, joista etevin tällä alalla oli Ganander, alkaneet kerätä kansanrunoutta. He näyttävät kuitenkin enimmästi ottaneen huomioonsa vaan loitsurunot, joita Ganander, voidaksensa saada aikaan semmoisenkaan teoksen kuin hänen Mythologiansa on, olikin mahtanut tuntea paljon. Mutta epilliset runot olivat niin sekaisin loitsurunojen kanssa, ett'eivät nekään voineet jäädä näiltä tutkijoilta tuntemattomiksi, vaikka he eivät aavistaneet niiden suurta merkitystä. Lauluille sitä vastaan eli lyyrillisille runoille eivät he näy antaneen juuri mitään arvoa. Mutta heidän jälkeläisensä tämän vuosisadan alussa eivät hylkineet näitäkään, vaan korjasivat kaikki, mitä kansan suusta kuulivat.
Kansanrunouden arvo oli näet nyt paljon noussut. Ganander ja Porthan olivat pitäneet sitä vaan lähteenä tiedolle esi-isäin pakanallisista uskomuksista. Nyt ruvettiin sitä katsomaan heräävän kansallisuus-aatteen kannalta. Muissa kansoissa oli tehty ja tehtiin paraikaa samanlaista keräystyötä. Macpherson oli gaelilaisilla kansanlauluillaan saavuttanut liiankin suuren huomion, Wuk Stepanovitschin keräämiä servialaisia lauluja ei voitu kylliksi ihailla, sitten kuin ne saksalaisessa käännöksessä olivat tulleet Europassa tutuiksi, ja Afzeliuksen julkaisemat ruotsalaiset kansanlaulut viehättivät mieliä ja lämmittivät sydämiä tälläkin puolen Itämerta. Tämän lisäksi ruvettiin kansanrunoudelle antamaan suurempi esteetillinenkin arvo. Nuo mainitut ja muut kansanrunous-kokoelmat todistivat – se huomattiin nyt – sen ylistyksen todenperäiseksi, jonka Herder kirjassaan "Stimmen der Völker in Liedern" oli antanut kansanlaululle. Metsän peitossa ja pellon pientareella kasvavalla kukkasella, sanoi monikin nyt, on useasti ihanampi karva, somemmat juonteet ja suloisempi haju kuin puutarhurin kasvattamalla, vaikka tämä onkin loistavampi, reheämpi ja muhkeampi.
Asiain näin ollen ei se ole kumma, jos niin kerkeä ja lämmin mieli kuin Lönnrotin pian kokonansa viehtyi ja viettyi kansanrunouden puolelle. Kandidaatti-tutkinnon suoritettuansa otti hän laukun selkäänsä ja läksi jalan syten runonkeruusen. Hän kulki sinne, jonne Topelius oli neuvonut, ja me tiedämme, mitä hän sieltä löysi. Ensi kerralla (v. 1828) käveli hän Kuopion lääniin kuuluvan Karjalan läpi; toisella (v. 1831) kohosi hän pohjemmaksi, Kajaanin tienoihin. Näiden matkojen tulokset tekevät "Kantele" – nimisen kokouksen neljä pientä vihkoista, joissa erilajiset runot, epillis-myytilliset ja lyyrilliset, vielä ovat sekaisin.2 Kolmannella matkallansa (v. 1832) ulotutti hän keräämisen Suomen Karjalasta rajan taakse Repolaan. Sillä välin piti hän myöskin huolen lääketieteellisistä opinnoistansa, niin että hän jo v. 1830 suoritti lääketieteen kandidaatti-tutkinnon ja v. 1832 lisensiaatti-tutkinnon, jonka viimeksi mainitun vuoden juhlallisissa vihkiäisissä hän sai lääketieteen-tohtorin arvon. Samana vuonna sattui niin onnellisesti, että piirilääkärin virka Kajaanissa tuli avonaiseksi. Lönnrotin onnistui päästä sinne, ensin virkaa toimittavaksi, ja seuraavana vuonna sen piirikunnan vakinaiseksi lääkäriksi. Näin oli hän saapunut milt'ei toivettensa perille: hän oli nyt itsessä runovaltakunnassa, ja juuri virka vaati hänen liikkumaan kansan seassa. Tätä tekikin hän ahkerasti, viran puolesta kyllä, mutta myöskin runojen vuoksi. Näitä varten sanoo hän ennen Kalevalan ensimmäisen laitoksen ulosantoa näinä vuosina käyneensä neljä kertaa rajantakaisessa Karjalassakin.
Täten tuli Kalevala pian valmiiksi. Sen esipuhe on annettu 28 p. helmik. v. 1835.
Siihen vauhtiin nähden, jolla Lönnrot näyttää näinä aikoina tehneen työtä, ja kuin tiedämme, että lyyrilliset runot olivat verrattomasti keveämmät järjestää kuin epilliset olivat olleet, kummastuttaa se meitä ensi katseella, että Kanteletar ei kohta seurannut Kalevalata, sillä laulurunoja oli mahtanut keräytyä monta vertaa enemmän kuin epillisiä ja loitsurunoja, joita runonkerääjä sai vaan harvassa olevilta tietäjiltä, silloin kuin hyvissä runopaikoissa melkein joka toinen nainen osasi laulaa hänelle tunnelauluja. Kummastuksemme hälvenee kumminkin, kuin muistamme, että Lönnrot jo seuraavana vuonna rupesi aivan toisenlaiseen kirjalliseen toimeen, nim. kuukauslehden toimittamiseen. "Mehiläistä", se oli tämän lehden nimi, ei tosin tullut ulos muuta kuin yksi painoarkki kuukaudessa, mutta virassa olevalle toimittajalle, ilman minkäänlaisetta avutta muilta, oli senkin valmiiksi saamisesta työtä, varsinkin kuin painaminen ja ulosanto tapahtuivat Oulussa, jonne posti kulki vaan kerran viikossa. Tämän lisäksi tulee, että Lönnrot loppupuolella vuotta 1836 ja alussa vuotta 1837 teki tavallista pitemmän matkustuksenkin, joka ulottui Lappiin asti ja jolla laveampi kielentutkimuskin näyttää viehättäneen hänen mieltänsä pois yksistään runonkeruusta. Näistä syistä ilmestyi Kanteletar vasta viittä vuotta myöhemmin kuin Kalevala, eli v. 1840, mutta silloin kaikki kolme osaa yhtenä vuonna, ensimmäinen osa siksi suureksi juhlaksi, jonka yliopisto kaksisata-vuotisen olemisensa riemusta tällöin vietti ja jossa Lönnrotkin oli läsnä.3
Syrjä- eli lisäsaaliina runoja kerättäessä saadaan sananlaskuja ja
arvoituksia, ja näitäkin oli Lönnrotille kertynyt mahdottoman paljo.
Eri kirjoina antoi hän nämätkin ulos, Sananlaskut v. 1842 ja
Arvoitukset v. 1844.
* * * * *
Tähän päättyy edellinen ja tärkein puolisko Lönnrotin elämätä ja toimintoa, tärkein noiden meille verrattoman kallisten runo-aarteiden tähden, jotka hän tällä ajalla onnellisesti oli saattanut ilmoille.
Kallistenko? ja vieläpä: verrattoman kallisten? Onko kansanrunoudella tosiaankin niin suuri arvo kuin hoetaan? On ihan varmaan, ainakin meidän kansamme kohdassa. Meidän tunteitamme ei ollut kukaan saattanut ilmi, ei kukaan ollut laulanut meidän surujamme, murheitamme, ilojamme, riemujamme; ei kukaan ollut yrittänyt kuvaamaan meidän ihanteitamme miehestä, naisesta, sotasankarista, äitistä, perhe-elämästä j.m.s.; eikä kellenkään ollut vielä onnistunut runopuvussa, millisessä hyvänsä, käyttää Suomen kieltä edes välttävällä, saatikka viehättävällä, taidolla. Tällöin ilmestyivät kansanrunomme, ja niissä olivat kaikki nämät tehtävät tehdyt, ja tehdyt ihanimmassa muodossa sekä runsaimmassa määrässä. Nyt vasta voi Suomen kansa ruveta tunnustelemaan henkistä itseänsä, nyt vasta oikein rakastamaan kieltänsä, tätä kieltä, jota oli sanottu niin törkeäksi, ett'ei sillä voisi mitään ylevämpää lausua, ja niin kömpeläksi, ett'ei sitä voisi minkäänlaisessa runopuvussa käyttää, mutta joka nyt kansan runossa esiytyi mitä notkeimpana, mitä säännöllisimpänä, mitä soinnullisimpana runonverhona. Tuskin yhdenkään muun
Tämän kirjasen ulosantaminen oli tavallansa syynä
Kantelettaren 1: seen osaan liitti L. myöskin viidettä kymmentä runojen ja muiden kansanlaulujen laulantoa. Nämät olivat ensimmäiset laulannot Suomen kansan huulilta, jotka sivistynyt maailma tuli tuntemaan, jos emme ota lukuun niitä paria kymmentä "paimenlaulua" (laulantoa), jotka Gottlund sitä ennen oli julaissut Otavassansa. Laulantojen ylösottamiseen tarvitaan taitoa soitannossa, ja onneksi oli se siis, että L. nuorena joltakulta musiikki-paturilta oli oppinut puhaltamaan huilua, jonka avulla hän otti laulannot kirjaan. Myöhemmin oppi hän soittamaan kantelettakin, jonka hän alkuperäisestä viisikielisestä laajensi moni-oktaviseksi.
