tiet maatiloilleen. Talostaan ja maatiloistaan, jotka olivat taidolla viljellyt, maksoi hän vain vähäisen veron. Ja hänen viinitarhansa, tarkoituksenmukaisesti järjestettyinä ja hoidettuina, tuottivat parasta viiniä. Hän olisi sanalla sanoen voinut tavoitella kunnialegionan ristiä.
Tällä kannalla olivat asiat vuonna 1806. Herra Grandet oli silloin viidenkymmenen seitsemän ja hänen vaimonsa noin kolmenkymmenen kuuden ikäinen. Heidän ainoa tyttärensä, aviollisen rakkauden hedelmä, oli täyttänyt kymmenen vuotta. Herra Grandet, jota sallimus nähtävästi tahtoi lohduttaa arvotoimien menettämisestä, peri samana vuonna ensin rouva de la Gaudinièren, rouva Grandet'n äidin, syntyään de la Bertellière, sitten vanhan herra Bertellièren, edellisen isän, ja vielä lisäksi rouva Gentillet'n, äidinäitinsä. Kukaan ei aavistanut näiden perintöjen merkitystä. Nämä kolme vanhusta olivat pitkän aikaa ahneesti keräilleet rahansa arkkuihinsa voidakseen niistä kerran rauhassa nauttia. Vanha herra Bertellière nimitti rahojen sijoittamista tuhlailuksi ja hänelle tuotti rahojen näkeminen suurempaa mielihyvää kuin niiden koroista nauttiminen. Saumurin asukkaat laskivat sentähden hänen varallisuutensa vain hänen kiinteän omaisuutensa mukaan. Nyt saavutti herra Grandet täten siis toisen arvomahdin, rahan; ja hänestä tuli seudun mahtavin mies. Hänellä oli sata tynnyrinalaa viinimaata, joka hyvinä vuosina lahjoitti hänelle tuhansia astioita viiniä. Sitäpaitsi oli hänellä kolmetoista karjakartanoa, vanha abotintila, jonka akkunat hän säästäväisyydestä oli antanut muurata umpeen, satakaksikymmentä seitsemän tynnyrinalaa niittyä, missä kasvoi ja kukoisti kolme tuhatta poppelia, jotka olivat istutetut 1793. Myöskin se talo, jossa hän itse asui, oli hänen. Tällainen oli hänen kaikille näkyvä omaisuutensa. Kuinka paljon hänellä oli muita varoja, sitä saattoi vain kaksi henkilöä likimain arvailla: toinen oli herra Cruchot, notario, jonka toimena oli avustaa Grandet'ta rahojen sijoittamisessa, toinen oli herra des Grassins, Saumurin rikkain pankkiiri, jonka liikeyrityksiin viinitarhuri salaisesti otti osaa. Vaikkakin vanha Cruchot ja herra des Grassins pitivät tapanaan sitä uskollista salaisuuksien säilyttämistä, jonka avulla maaseudulla helposti voi hankkia luottamusta ja varallisuutta, osottivat he julkisesti herra Grandet'ta kohtaan niin suurta kunnioitusta, että syrjäiset saattoivat sen mukaan arvioida entisen määrin omaisuuden suuruuden. Niinpä ei ollutkaan koko Saumurissa ainoatakaan sielua, joka ei olisi ollut vakuutettu siitä, että herra Grandet'lla oli salainen aarre, arkku täynnä kultarahoja, joiden penkominen yön aikaan tuotti hänelle arvaamattomia nautinnon hetkiä. Toiset saiturit saivat tästä tavallaan täyden varmuuden nähdessään miehen silmät, joille keltainen metalli näytti ikäänkuin lainanneen oman värinsä. Miehen katse, jolla on tapana nautinnolla hivellä kultakasoja, saa aina, samoinkuin elostelijan, pelurin ja hovimiehen, eräänlaisen selittämättömän ilmeen, ikäänkuin epävakaan, ahneen, salaperäisen kiillon, mikä ei niiltä jää huomaamatta, joilla on samoja mielihaluja. Tällaisten ihmisten katseet muodostavat ikäänkuin intohimojen salaseuran merkkikielen. Herra Grandet herätti ihmisissä siis sitä kunnioitusta, mitä voi vaatia mies, joka ei ole kenellekään penniäkään velkaa, joka entisenä tynnyrintekijänä ja viinitarhurina voi tähtientuntijan tarkkuudella sanoa, tarvitaanko ensi viininkorjuussa tuhat vaiko ainoastaan viisisataa vatia, mies, joka ei koskaan ollut kauppasuunnitelmissaan pettynyt, vaan osasi aina pitää tynnyreitä kaupan, koska niistä maksettiin paremmin kuin muusta kauppatavarasta, ja ymmärsi pitää viininsä kellarissa kunnes sai siitä kaksisataa frangia, kun pikkukauppiaat saivat myödä omansa sadasta. Vuoden 1811:n mainio viinisato, jonka hän taisi säilyttää hyvin ja myödä vähissä erin, tuotti hänelle enemmän kuin kaksisataa neljäkymmentä tuhatta frangia. Raha-asioissa oli herra Grandet puoleksi tiikeri, puoleksi boakäärme. Hän osasi maata väijyksissä, pitää saalistaan silmällä ja sitten yllättää sen yhdellä hyppäyksellä; tämän jälkeen avasi hän kukkaronsa suun ja nielasi taalerinsa sekä asettui sitten levolle rauhallisena kuin käärme, joka sulattaa ruokaansa, intohimottomana ja kylmänä. Kukaan ei nähnyt hänen kulkevan ohitse tuntematta pelon sekaista kunnioitusta. Kuka saumurilainen ei olisi itse kaikessa hiljaisuudessa tuntenut hänen käpäliensä raatelua? Kenelle oli herra Cruchot lainannut tarvittavat rahat maatilan ostoon, mutta kahdeksan prosentin korkoa vastaan; kenelle oli herra des Grassins diskontannut vekselin, mutta vaatien suunnatonta välirahaa. Eikä kulunut päivääkään, ettei herra Grandet'n nimeä olisi mainittu, olipa sitten että se tapahtui kauppatorilla tai iltaseurojen keskustelun aikana. Olipa muutamille muinaisen viinitarhurin rikkaus suorastaan isänmaallisen ylpeyden aihe. Moni kauppias ja moni ravintolanisäntä sanoikin muukalaisille huomattavan tyytyväisenä:
– Herraseni, meillä on täällä pari kolme miljoonataloa, mutta kuinka paljon herra Grandet omistaa, sitä ei hän edes itse tiedä!
Vuonna 1816 arvioivat Saumurin tottuneimmat omaisuuden tuntijat tämän kunnon miehen varallisuuden noin neljäksi miljoonaksi; mutta vuodesta 1793 vuoteen 1817 oli hän ansainnut tiloistaan keskimäärin enemmän kuin satatuhatta frangia vuodessa ja niin oli syytä luulla, että hänen rahallinen omaisuutensa suunnilleen vastasi hänen maatilojensa arvoa. Jos sentähden boston-pelin jälkeen tai viininviljelyksestä puhuessa pakina sattui kääntymään herra Grandet'hen, virkkoivat asiantuntevimmat: "Isä Grandet?.. Isä Grandet'lla täytyy olla viisi kuusi miljoonaa".
– Te olette taitavampi laskumestari kuin minä, sillä minä en ole koskaan päässyt tuntemaan hänen koko omaisuutensa arvoa, vastasivat herra Cruchot tai herra des Grassins, jos he sattuivat tuollaista puhetta kuulemaan.
Jos joku parisilainen puhui Rothschildista tai herra Laffittesta, kysyivät saumurilaiset, olivatko he yhtä rikkaita kuin herra Grandet. Ja jos parisilainen ivallisesti hymyillen tähän vastasi myöntävästi, katselivat he toisiaan ja puistivat päitään epäillen tiedon todenperäisyyttä. Tämä valtava omaisuus peitti kultaisella verholla kaikki miehen teot ja toimet. Jos muinoin jotkut yksityisseikat hänen elämästään olivat antaneet aihetta hymyilyyn, olivat pian nauru ja pilkka kulutetut loppuun. Pienimmissäkin seikoissa oli herra Grandet tullut kaupunkilaistensa esikuvaksi. Hänen sanojaan, pukuaan, liikkeitään, hänen tapaansa räpytellä silmiään matkittiin kaikkialla, sillä niitä tutkittiin samalla huolella kuin luonnontieteilijä tutkii hyönteisiä, ja niinpä olikin tultu siihen tulokseen, että jokaisen hänen pienimmänkin liikkeensä alle kätkeytyi syvä, mykkä viisaus.
– Tuleepa pian ankara talvi, sanottiin, isä Grandet on vetänyt käsiinsä turkishansikkaansa: meidän täytyy korjata viinisatomme. – Isä Grandet ostaa runsaasti tynnyripuuta, tänä vuonna tulee hyvä viinisato.
Herra Grandet ei koskaan ostanut lihaa eikä leipää. Hänen pehtorinsa toivat hänelle joka viikko riittävän määrän salvokukkoja, kananpoikia, munia, voita ja viljaa. Hänellä oli mylly, jonka hoitajalla oli määrä toimittaa hänelle muun muassa jyviä ja leseitä. Suuri Nanon, hänen ainoa palvelijattarensa, joka ei enää ollut nuori, leipoi joka lauantai leivät talon tarpeiksi. Myöskin oli herra Grandet tehnyt puutarhojensa vuokraajien kanssa sen sopimuksen, että nämä pitivät huolta hänen vihannestarpeistaan. Hedelmiä sai hän sellaisen määrän, että siitä riitti vielä torille myötäväksi. Polttopuun sai hän vanhoista aitauksista ja häkeistä, joista hän vähitellen vapautti peltonsa. Pehtorit kävivät tätä varten asianalkaen kaupungissa, sijoittivat puun Grandet'n vajaan ja saivat siitä vastalahjaksi hänen kiitoksensa.
Hänen ainoat tunnetut menoeränsä olivat rippiäyri, vaimonsa ja tyttärensä vaatetus ja maksu erityisestä tuolista kirkossa; näihin tulivat lisäksi menot valosta, Nanonin palkka, kattilain tinaus, veronmaksu ja rakennusten korjaus. Hän oli hiljan hankkinut itselleen kuusisataa auranalaa metsää, jonka vartioimisen hän uskoi naapurinsa metsänvartijoille, luvaten näille korvausta työstä. Vasta tämän anastuksen jälkeen söi hän toisinajoin metsänriistaakin.
Hänen tapansa olivat hyvin yksinkertaiset. Hän puhui vähän. Tavallisesti tulkitsi hän ajatuksensa pienissä painavissa lauselmissa, hiljaisella äänellä. Vallankumouksesta saakka, jolloin hän ensi kertaa käänsi huomion puoleensa, oli kunnon Grandet alkanut sammaltaa varsin väsyttävällä tavalla, mikä etenkin tuli näkyviin, jos hänen täytyi puhua pitempään
