yksi sen hedelmävankkureista. Heitettyään valtiaan silmäyksen omaisuuteensa, palasi hän Saumuriin varmana huomiostaan, että oli sijoittanut rahansa viiden prosentin korkoa vastaan. Hän päätti kohta pyöristää markiisilinnan alueita yhdistämällä siihen muut tiluksensa. Mutta täyttääkseen taas kukkaronsa, johon oli tullut paha lovi, päätti hän hakkauttaa maahan metsänsä, yksinpä poppelitkin niittymailta.
On helppo ymmärtää, mikä merkitys Saumurissa oli Grandet'n talolla, valkealla, kylmällä, hiljaisella talolla, joka oli kaupungin ylimmällä paikalla, muurinraunioiden ympäröimä.
Oven kamana ja pielukset olivat, samoin kuin koko talokin, patakiveä, tuota Loiren rannoilta peräisin olevaa valkeaa kiveä, joka on niin haurasta, että se keskimäärin kestää tuskin kahta vuosisataa. Ilmaston vaikutuksesta oli ovi tullut niin täyteen rakoilemia, että se näytti kuin madonsyömältä ja muistutti jossain määrin vankilan porttia. Oven päällä oli kovasta kivestä vuoltu korkokuva, joka esitti neljää vuodenaikaa, mutta sekin oli jo kokonaan rapistunut ja mustunut. Tämän yläpuolelta pisti esiin seinänulkonema, jolla kasvoi kaikenlaista rikkaruohoa, kuten nokkosia, juhannuskukkia, peltokiertoja ja ratamoita sekä pieni kirsikkapuu, joka oli jo ehtinyt verraten korkeaksi. Itse ovi oli tammipuusta, ruskettunut ja rapistunut, täynnä halkeamia, näköjään heikko, mutta itse asiassa sangen vahva rautasiloineen, jotka muodostivat mittausopillisia kuvioita. Oven keskikohdalla oli pieni nelikulmainen ristikolla varustettu ikkuna ja sen alapuolella riippui ovenkolkutin, jonka kädensijaan oli veistetty irvistävä miehenpää. Tämä omituisen näköinen kolkutin olisi varmaan muinaistutkijassa herättänyt suurta mielenkiintoa varsinkin noiden kummallisten kasvojen tähden, jotka pitkäaikaisesta käytännöstä olivat jo kuluneet pilalle. Pienen ristikkoikkunan kautta, joka oli ollut kansallissotien aikana kurkistusreikänä, minkä läpi ystävä tunnettiin ystäväksi, saattoivat uteliaat ohikulkijat nähdä pimeän vihreähkön käytävän sekä sen päässä vanhat portaat, mitkä johtivat puutarhaan, jota hauskasti ympäröivät paksut kosteat muurit, alati vettä tihkuvat ja köynnöskasvien peittämät. Nämä muurit olivat muinaisia linnoitusvalleja ja niiden harjalla oli naapuritalojen istutuksia.
Talon alikerrassa oli perheen tärkein huone, jonka ovi aukeni suoraan porttiholviin. Harvat tuntevat mitä merkitsee perheen asuinhuone Anjoun, Tourennen ja Berrin pikkukaupungissa. Se on samalla kertaa odotushuone, sali, budoaari ja ruokahuone; se on yhteisen kotielämän näyttämölava. Tänne saapui neljännesvuosittain parturi leikkaamaan herra Grandet'n tukkaa, tänne tulivat pehtorit, pappi, aliprefekti ja myllypoika. Tässä huoneessa, jonka molemmat ikkunat olivat kadulle päin, oli laudoitettu laattia; vanhanaikainen, harmaa laudoitus kattoi seinät ylhäältä alas, kattopalkit olivat niinikään harmaalla värillä silatut ja niiden väliset pinnat olivat valkealla, mutta nyt jo kellastuneella muurisavella kalkitut. Vanha kuparinen korkokuvilla varustettu kello koristi valkokivistä karkeasti hakatun kamiinin reunaa, jonka yläpuolella oli vihertävä peili, mikä oli laidoista hiottu viistoon, niin että saattoi nähdä lasin paksuuden. Kamiinin kummallakin puolen oli kuparinen kullattu kynttilänjalka, molemmat kaksihaaraisia; jos otti kynttilöistä pois niiden ruusunmuotoiset suojustimet, saattoi niitä käyttää jokapäiväistäkin tarvetta varten. Tuoleja peitti vanhanaikainen koruompelus, johon aiheet olivat otetut La Fontainen tarinoista; mutta tämä täytyi tietää etukäteen, sillä muuten olisi sitä ollut vaikea arvata, värit kun olivat aivan vaalenneet ja kuviot kuluneet välttämättömien korjausten vuoksi. Tämän huoneen kussakin neljässä nurkassa olivat jonkunlaiset ruoka-hyllyt, jotka ylempänä muodostuivat kaapiksi. Vanha pelipöytä, jonka pinnassa oli mosaiikkikuvioita, mitkä keskikohdalla muodostivat shakkilaudan, oli asetettu ikkunain välisen seinän vierustalle. Tämän pöydän yläpuolella oli pitkulainen barometri mustissa kehyksissä nauhoineen ja kultakirjailuineen, joita kärpäset kuitenkin olivat kohdelleet niin huonosti, että niiden alkuperäinen asu jäi arvoitukseksi. Kamiinin vastaisella seinällä oli kaksi liituväritaulua, joista toisen sanottiin kuvaavan rouva Grandet'n isoisää, vanhaa herra Bertillièreä ranskalaisena kaartin luutnanttina, toisen taasen rouva Gentillet-vainajaa paimenettarena. Kummassakin ikkunassa olivat punaiset uutimet, jotka olivat kiinnitetyt tupsuilla varustettuihin silkkinyöreihin. Nämä upeat uutimet, jotka huonosti sopivat Grandet'n yksinkertaisiin tapoihin, olivat talon ostossa joutuneet hänen haltuunsa samoin kuin peili, kello, kirjo-ompelulla päällystetyt tuolit sekä ruusupuiset nurkkahyllyt. Sen ikkunan ääressä, joka oli lähinnä ovea, oli pienellä alustalla ruokotuoli, kyllin korkealla, jotta rouva Grandet saattoi siitä nähdä kaikki ohikulkijat. Pieni kirsikkapuinen työpöytä täytti muun ikkunanedustan ja Eugénie Grandet'nkin pieni nojatuoli oli sen vieressä. Viisitoista vuotta olivat äiti ja tytär istuneet näillä paikoillaan huhtikuusta marraskuuhun ahkerassa työssä päivien rauhallisesti vaihtuessa. Ensi päivänä marraskuuta saattoivat he muuttaa talvisille sijoilleen kamiinin ääreen. Vasta tuona päivänä salli Grandet arkituvassa lämmitettävän ja viime päivänä maaliskuuta lakkasi taas lämmitys, huolimatta kevätkylmistä tai syyspakkasista. Pienen kyökistä säästyneillä hiilillä täytetyn lämmityskojeen avulla, jonka kunnon Nanon oli heille varannut, pitivät he aamuisin ja iltasin koleina huhtikuun ja lokakuun päivinä jäseniään lämpiminä parhaansa mukaan. Äiti ja tyttö huolehtivat kaikista talon liinatarpeista ja he käyttivät niin tarkoin päivänsä tähän työhön, että Eugénien täytyi kieltäytyä muutaman tunnin unesta, jos hän tahtoi neuloa äidilleen kauluksen, ja tämäkin täytyi hänen tehdä isältään varkain, koska isä ei sallinut turhaa valon kulutusta. Saituri oli nimittäin jo pitkät ajat suurelle Nanonille ja tyttärelleen jakanut kynttilät samoinkuin hän joka aamu jakoi leivän ja muut päivän välttämättömät tarpeet.
Suuri Nanon oli kenties ainoa olento, joka olisi kyennyt kestämään tämänlaatuista isännyyttä. Koko kaupunki kadehti Grandet'lta tätä palvelijatarta. Suuri Nanon, joka oli saanut liikanimensä siitä, että hän oli viisi jalkaa ja kahdeksan tuumaa pitkä, oli ollut Grandet'n palveluksessa kolmekymmentä viisi vuotta. Vaikka hänellä oli palkkaa vain kuusikymmentä frangia, pidettiin häntä kuitenkin yhtenä Saumurin rikkaimmista palvelijattarista. Kun hän oli kolmekymmentä viisi vuotta säästänyt kuudetkymmenet franginsa, oli hän voinut sijoittaa herra Cruchot'lle neljä tuhatta frangia kiinnitystä vastaan. Tämä suuren Nanonin pitkäaikaisen itsepäisen säästäväisyyden tulos näytti jättiläismäiseltä. Kaikki muut palveluspiiat, jotka näkivät, että tällä viisikymmenvuotias-poloisella oli leipää vanhojen päiviensä varaksi, kadehtivat häntä siitä, ajattelematta sitä orjuutta, jonka kautta hän oli varansa hankkinut. Kun tämä palvelustyttö oli kahdenkymmenen kahden vuotias ei hänen vielä ollut onnistunut saada mistään palvelijattaren tointa, hänen ulkomuotonsa kun oli hyvin luotaantyöntävä. Vastenmielisyys hänen olentoaan kohtaan oli kuitenkin varsin epäoikeutettu, sillä jos hänen kasvonsa olisivat olleet kaartin krenatöörin hartioilla, olisi niitä varmaan suuresti ihailtu; mutta ihmiset tahtovat, että kaikki on omalla paikallaan. Kun hänen täytyi lähteä tulipalossa hävitetystä kartanosta, jossa oli ollut lehmien paimenena, tuli hän Saumuriin, etsien täältä palvelijattaren tointa. Herra Grandet ajatteli niihin aikoihin naimisiin menoa ja hän tahtoi sentähden täydentää talouttansa. Hän näki tämän tytön palaavan tyhjin toimin ovelta ovelle. Tynnyrintekijänä osasi hän antaa arvoa ruumiilliselle voimalle ja ymmärsi kohta, mikä hyöty hänellä tulisi olemaan tästä herkulesmaisesta naisesta, joka seisoi jaloillaan varmana kuin kuusikymmenvuotias tammi ja jolla lisäksi oli leveä selkä, kuorma-ajurin kädet, sekä yhtä järkkymätön rehellisyys kuin koskematon neitsyys. Eivät edes syylät, jotka koristivat näitä sotilaallisia kasvoja, ei tiilenpunainen iho, eivät suonikkaat käsivarret eivätkä ryysyt peloittaneet tynnyrintekijää, joka kuitenkin vielä oli siinä iässä, jolloin sydämelläkin tavallisesti on sananvuoronsa. Hän antoi tyttöparalle vaatteita, kengät, ravintoa sekä palkan ja piti häntä palveluksessaan millään tavalla häntä pahoin kohtelematta.
Kun suuri Nanon huomasi itseään tällä tavoin pideltävän, itki hän salaa ilosta ja kiintyi lujin sitein tynnyrintekijään, joka puolestaan kohteli häntä kuin ainakin täyttä omaisuuttaan. Nanon teki kaiken; hän piti huolta kyökistä, pesi pyykin, huuhtoi sen Loiressa ja kantoi sen kotiin, olkapäillään. Hän nousi vuoteesta
