jo valmiina odottamassa häntä saaliikseen. Surinan tauottua näyttäytyi moitteeton isänmaanystävä todistajien paikalla.
Yleinen syyttäjä, noudattaen esimiehensä viittausta, kuulusteli nyt isänmaanystävää. John Barsad oli hänen nimensä. Herra yliprokuraattorin kuvaus hänen puhtaasta sielustaan oli aivan totuudenmukainen, kenties oli se vain hiukan liian täydellinen. Kevennettyään jalon rintansa kuormastaan, olisi hän vaatimattomasti peräytynyt, mutta peruukkipäinen herra, jolla oli paperipakka edessään ja istui lähellä herra Lorrya, pyysi saada asettaa hänelle muutamia kysymyksiä. Toinen vastapäinen peruukkipää tirkisteli yhä oikeussalin kattoon.
Oliko hän koskaan itse ollut vakooja? Ei, hän halveksi sellaista alhaista epäluuloa. Mistä hän eli? Omaisuudestaan. Missä hänen omaisuutensa oli? Hän ei tarkkaan muistanut missä. Mitä omaisuutta hänellä oli? Se ei kellekään kuulunut. Oliko hän perinnyt sen? Oli. Keneltä? Kaukaiselta sukulaiselta. Hyvin kaukaiseltako? Jotenkin. Oliko hän milloinkaan istunut vankeudessa? Ei suinkaan. Ei velkavankilassakaan? Hän ei ymmärtänyt mitä tämä tähän kuului. Ei koskaan velkavankilassakaan? Joko taas sama asia! Eikö koskaan? Oli. Kuinka monta kertaa? Kaksi tai kolme kertaa. Ei viisi tai kuusi? Ehkä. Mikä ammatti? Gentlemanni. Oliko häntä koskaan potkaistu? Mahdollista kyllä. Useinkin? Ei. Oliko häntä koskaan potkaistu portaita alas? Ei suinkaan. Hän oli kerran saanut potkun ylimmäisellä astuimella ja vierinyt portaita alas tahallaan. Saiko hän potkun sen johdosta, että oli pelannut väärillä nopilla? Jotain sentapaista oli se humalainen valehtelija väittänyt, joka karkasi hänen kimppuunsa, mutta siinä ei ollut perää. Taisiko hän vannoa, ettei siinä ollut perää? Taisi kyllä. Eikö hän koskaan ollut käyttänyt väärää peliä elinkeinonaan? Ei koskaan. Eikö koskaan pitänyt pelaamista elinkeinonaan? Ei enemmän kuin muutkaan gentlemannit. Oliko hän milloinkaan lainannut rahoja syytetyltä? Oli. Oliko hän milloinkaan maksanut? Ei. Eikö hän itse ollut postivaunuissa, ravintoloissa ja laivoissa tunkeutunut syytetyn läheiseksi tuttavaksi ja eikö tuttavuus itse asiassa ollut varsin pintapuolista? Ei. Oliko hän varma nähneensä ne luettelot syytetyllä? Oli. Tiesikö hän mitään muuta niistä luetteloista? Ei. Eikö hän esimerkiksi ollut itse niitä hankkinut? Ei. Toivoiko hän ansaitsevansa mitään tällä todistamisella? Ei. Eikö hän ollut hallituksen palkkaama virittämään ansoja? Ei millään muotoa. Tai toimittamaan jotain muuta? Ei millään muotoa. Oliko hän valmis vannomaan? Vaikka milloin. Eikö muita vaikuttimia kuin puhdas isänmaanrakkaus? Ei muita.
Kunnon palvelija Roger Cly vannoi aika vauhtia itsensä vapaaksi koko jutusta. Hän oli neljä vuotta sitten hyvässä uskossa ja vilpittömästi ruvennut syytetyn palvelukseen. Hän oli Calaisin laivalla kysynyt vangilta, eikö hän halunnut palvelukseensa reipasta poikaa, ja syytetty oli hänet ottanut palvelijakseen. Hän ei ollut pyytänyt vankia ottamaan tätä reipasta poikaa armosta – sellaista ei hän ollut ajatellutkaan. Hänessä heräsi piakkoin epäluuloja vankiin ja hän alkoi pitää häntä silmällä. Puhdistaessaan matkoilla hänen vaatteitaan, oli hän alinomaa nähnyt sentapaisia luetteloja vangin taskuissa. Hän oli ottanut nämät listat vangin kirjoituspöytälaatikoista. Hän ei ollut niitä ensin pannut sinne. Hän oli nähnyt syytetyn näyttävän näitä samoja listoja ranskalaisille herroille Calaisissa ja samannäköisiä listoja ranskalaisille herroille Calaisissa ja Boulognessa. Hän rakasti isänmaatansa eikä voinut tätä sietää, siksi oli hän ilmaissut asian. Häntä ei oltu koskaan epäilty hopeakannun varastamisesta, häntä oli kyllä ahdistettu sinappipurkin vuoksi, mutta se oli vain ollut uusihopeata. Edellistä todistajaa oli hän tuntenut seitsemän tahi kahdeksan vuotta, se oli vain sattumusta. Ei hän pitänyt sitä erittäin merkillisenä sattumuksena, enimmät sattumukset ovat merkillisiä. Ei hän sitäkään pitänyt merkillisenä sattumuksena, että hänenkin vaikuttimenaan oli todellinen isänmaanrakkaus. Hän oli tosi englantilainen, ja hän toivoi monta hänen kaltaistansa löytyvän.
Kärpäset surisivat jälleen ja herra yliprokuraattori huusi herra
Jarvis Lorryn esiin.
"Herra Jarvis Lorry, oletteko Tellsonin pankin palveluksessa."
"Olen."
"Matkustitteko eräänä perjantai-iltana marraskuussa 1775 pankkiasioissa postivaunuissa Lontoon ja Doverin väliä."
"Matkustin."
"Oliko postivaunuissa muita matkustajia?"
"Oli kaksi."
"Astuivatko he pois vaunuista yön kuluessa."
"Astuivat."
"Herra Lorry, katsokaa syytettyä. Oliko hän yksi näistä matkustajista?"
"Sitä en saata sanoa."
"Onko hän jommankumman näköinen?"
"Molemmat olivat niin vaippoihin käärityt, ja yö oli niin pimeä ja kaikki olimme niin varovaisia, etten uskalla vastata siihen kysymykseen."
"Herra Lorry, katsokaa vielä kerran vankia. Kuvailkaa häntä vaippoihin kääriytyneeksi kuten nuo matkustajat, onko hänen olennossaan ja vartalossaan silloin mitään, joka tekee mahdottomaksi, että hän olisi ollut heistä toinen?"
"Ei."
"Te ette uskalla vannoa, ettei hän ollut heistä toinen."
"En."
"Te siis myönnätte, että hän on saattanut olla heistä toinen."
"Myönnän. Vaikka muistan että molemmat – kuten minä itsekin – pelkäsivät maantienrosvoja, eikä vanki näytä pelkurilta."
"Ettekö koskaan ole nähnyt teeskenneltyä pelkoa, herra Lorry?"
"Olen kyllä."
"Herra Lorry, katsokaa vielä kerran vankia, oletteko varma, että olette nähnyt hänet ennen?"
"Olen."
"Koska."
"Minä palasin parisen päivän kuluttua Ranskasta, ja Calaisissa astui syytetty samaan postilaivaan, jossa minäkin olin ja me matkustimme yhdessä."
"Mihin aikaan astui hän laivaan?"
"Puoliyön seuduilla."
"Yösydännä. Oliko hän ainoa matkustaja, joka tuli laivaan näin sopimattomalla ajalla?"
"Hän sattui olemaan ainoa."
"Ei mitään 'sattui', herra Lorry, oliko hän ainoa matkustaja, joka tuli laivaan sydänyönä?"
"Oli."
"Matkustitteko yksin, herra Lorry, vai seurassa?"
"Kahden matkatoverin seurassa. Herran ja naisen. He ovat täällä."
"Niin, he ovat täällä. Puhelitteko syytetyn kanssa?"
"Enpä juuri. Ilma oli myrskyinen, ylimeno pitkä ja vaikea, ja minä olin pitkälläni sohvalla melkein koko ajan."
"Neiti Manette!"
Nuori nainen, johonka kaikkein silmät äsken olivat kääntyneet ja nyt taas kääntyivät, nousi paikaltaan. Hänen isänsä nousi myös, pidättäen hänen kättänsä käsivarrellaan.
"Neiti Manette, katselkaa syytettyä."
Seista otsatusten niin vakavan, nuoren kaunottaren kanssa ja nähdä niin suurta osanottoa hänen
