ja hänen ponnistuksensa hillitä ja tyynnyttää hengitystään pani hänen huulensa vapisemaan, veren syöksyessä niistä sydämmeen. Suuret kärpäset surisivat jälleen äänekkäästi.
"Neiti Manette, oletteko ennen nähnyt vankia?"
"Olen, herra."
"Missä?"
"Äsken mainitussa postilaivassa."
"Te olette äsken mainittu nuori nainen?"
"Niin olen, valitettavasti."
Hänen osanottavainen, vaikeroiva äänensä hukkui tuomarin karkeaan ääneen, tämän jotenkin tuimasti sanoessa: "Vastatkaa kysymyksiini, älkääkä tehkö mitään muistutuksia niihin."
"Neiti Manette, keskustelitteko syytetyn kanssa tällä matkalla
Kanaalin yli?"
"Keskustelin, sir."
"Tehkää selkoa siitä."
Syvän hiljaisuuden vallitessa, alkoi hän heikolla äänellä:
"Tämän herran astuessa laivaan – "
"Tarkoitatteko vankia?" kysyi tuomari, rypistäen silmäkulmiaan.
"Tarkoitan, sir."
"Siis, sanokaa vanki."
"Vangin astuessa laivaan, huomasi hän, että isäni", hän käänsi hellästi silmänsä vieruskumppaliinsa, "oli hyvin väsynyt ja hyvin heikkona. Isäni oli niin voimaton, että pelkäsin viedä hänet pois raittiista ilmasta, olin valmistanut hänelle sijan kannella, lähellä kajuuttaan vieviä portaita, ja minä istuin kannella hänen vieressään vaalimassa häntä. Me neljä olimme ainoat matkustajat sinä yönä. Syytetty pyysi ystävällisesti saada näyttää minulle mitenkä saattaisin paremmin suojella isääni tuulelta ja ilmalta. En ollut ymmärtänyt häntä oikein suojella, sillä lähtiessämme liikkeelle satamasta en voinut laskea mistä tuuli puhaltaisi. Hän auttoi minua siinä. Hän osotti suurta ystävällisyyttä ja osanottoa isääni kohtaan ja olen varma, että hän tunsikin sitä. Näin tulimme puheisiin."
"Sallikaa minun keskeyttää teitä hetkeksi. Tuliko hän laivalle yksin?"
"Ei."
"Montako oli hänen seurassaan?"
"Kaksi ranskalaista herraa."
"Keskustelivatko he?"
"He puhelivat keskenään viimeiseen hetkeen, jolloin ranskalaisten herrojen oli palattava rantaan veneessään."
"Antoivatko he toisilleen papereita, jotka muistuttivat näitä listoja?"
"He jättivät toisilleen papereita, mutta en tiedä mitä ne olivat."
"Olivatko näiden muotoisia ja suuruisia?"
"Mahdollista kyllä, mutta sitä en tiedä, vaikka he kuiskuttelivat aivan lähellä meitä. He seisoivat kajuuttaportaitten päässä saadakseen valoa siellä riippuvasta lampusta. Lamppu oli himmeä ja he puhelivat hyvin matalalla äänellä, enkä minä kuullut heidän puhettaan, näin vain heidän katselevan papereita."
"Ja nyt keskusteluunne syytetyn kanssa, neiti Manette."
"Syytetty oli yhtä avomielinen minua kohtaan – minun avuttoman tilani tähden – kuin ystävällinen, hyvä ja auttavainen isääni kohtaan. Toivon," – hän purskahti itkuun, – "etten palkitse häntä vahingoittamalla häntä tänään."
Kärpäset surisivat.
"Neiti Manette, ellei syytetty käsitä, että te perin vastenmielisesti olette täällä todistamassa, jota olette velvollinen tekemään – jota teidän täytyy tehdä – jota ette voi päästä tekemästä, on hän ainoa läsnäolijoista, joka on siinä tilassa. Jatkakaa, olkaa hyvä."
"Hän kertoi minulle matkustavansa arkaluontoisessa ja vaikeassa asiassa, joka saattaisi tuottaa ikävyyksiä muille, siksi matkusti hän toisella nimellä. Hän sanoi, että tämä asia oli pakottanut häntä viipymään muutamia päiviä Ranskassa, ja että hänen täytyi vielä hyvän aikaa eteenpäin matkustaa Ranskan ja Englannin väliä."
"Puhuiko hän mitään Amerikasta, neiti Manette? Miettikää tarkoin."
"Hän koetti selittää minulle tämän riidan syntyä ja sanoi, että mikäli hän asian käsitti, oli siinä vääryyttä ja mielettömyyttä Englannin puolelta. Hän lisäsi leikkiä laskien, että Yrjö Washington kenties saavuttaisi historiassa yhtä suuren nimen kuin Yrjö kolmas. Mutta hän ei tarkottanut sillä mitään pahaa, hän sanoi sen nauraen ja vain aikansa kuluksi."
Jännittävän näytelmäkappaleen katsojat matkivat tietämättään etevimmän näyttelijän jokaista voimakasta kasvojenilmettä. Nuoren tytön otsa oli tuskallisessa jännityksessä hänen tätä todistaessaan, ja kun hän vaikeni tuomarin tehdessä muistiinpanojaan, tarkkasi hän äänettömyyden kestäessä mitä vaikutusta se teki syyttäjään ja puolustajaan. Katsojain parvessa ilmeni kaikkialla salissa sama mieliala siinä määrin, että useimmat otsat olivat ikäänkuin todistajan heijastuskuvia, kun tuomari silmäili ylös muistiinpanoistaan, kuunnellakseen ammossa suin mitä kauheita pilkkasanoja Yrjö Washingtonista lausuttiin.
Yliprokuraattori ilmoitti nyt tuomarille, että hän katsoi tarpeelliseksi säntillisyyden ja muodon puolesta huutaa esille nuoren ladyn isän, tohtori Manetten, joka niinmuodoin huudettiin esille.
"Tohtori Manette, katsokaa syytettyä. Oletteko nähnyt häntä ennen?"
"Kerran, kun hän kävi minua tervehtimässä asunnossani Lontoossa, kolme tai puoli neljättä vuotta takaperin."
"Voitteko todistaa hänet matkakumppaniksenne postilaivassa, tai kertoa mitä hän keskusteli tyttärenne kanssa?"
"En voi, sir."
"Onko teillä erityinen syy, minkä vuoksi ette voi sitä tehdä?"
"Hän vastasi matalalla äänellä: 'On'."
"Onko teitä pidelty niin pahoin että olette istunut kauvan vankeudessa synnyinmaassanne ilman tutkimusta ja syytettä."
Hän vastasi äänellä, joka tunki jokaisen sydämmeen:
"Olen istunut kauvan vankeudessa."
"Olitteko yllämainitun tapauksen aikana hiljan vapautettu?"
"Niin on minulle kerrottu."
"Ettekö muista tätä tapausta."
"Muistini on tyhjä aina siitä hetkestä alkaen, jolloin minä vankeudessani työskentelin kenkiä tehden, siihen asti, kun huomasin asuvani Lontoossa tämän rakkaan tyttäreni kera. Minä tulin hänet tuntemaan, laupiaan Jumalan suodessa minulle takasin sielunvoimani; mutta en pysty edes sanomaan mitenkä opin hänet tuntemaan. Minä en vähääkään muista, mitenkä se tapahtui."
Herra Yliprokuraattori istahti ja myös isä ja tytär istuutuivat.
Nyt seurasi omituinen tapaus oikeussalissa. Koska tahdottiin todeksi näyttää, että syytetty yksissä neuvoin erään rikostoverin kanssa, jonka jäljille ei oltu
