istuutuessa oman, papereilla sullotun pöytänsä ääreen toiselle puolen sitä, pullot ja lasit edessään. Molemmat viljelivät ahkerasti juomapöytää, kukin omalla tavallaan, leijona kädet housunvyötärössä katseli tuleen, silloin tällöin huiskuttaen pienempää asiakirjaa, shakaali taas vaipui rypistynein silmäkulmin ja kiihkeällä katseella niin syvään työhönsä, ettei silmä edes seurannut kättä, jonka hän ojensi ottaakseen lasin ja joka usein kopeloi hetkisen aikaa ennenkuin löysi sen ja kohotti huulilleen. Pari kolme kerta oli asia niin sotkuisa, että shakaali näki parhaaksi nousta ylös ja kastaa pyyhe uudestaan. Näiltä vaelluksiltaan vesikannun ja vadin luo palasi hän niin merkillisen märällä päähineellä, ettei sitä voi sanoin kuvailla, ja hänen huolestunut vakavuutensa teki asian vielä naurettavammaksi.
Vihdoin oli shakaali valmistanut vankan aterian leijonalle ja alkoi sitä tarjota. Leijona vastaanotti sen huolella ja tarkkuudella, valikoiden ja muistutuksia tehden ja shakaali auttoi kummassakin. Kun ateria oli ollut kyllin kauvan keskustelun alaisena, pisti leijona kätensä taas housunvyötäröön ja paneusi pitkälleen mietiskelemään. Shakaali vahvisti sitten kurkkuaan kulauksella ja päätään uudella kääreellä ja varustautui laittamaan kuntoon toista ateriaa. Tämä jätettiin leijonalle samalla tavalla eikä ollut kunnossa ennen kello kolmea aamulla.
"Ja nyt se on tehty, Sydney, täytä maljasi punssilla", sanoi herra
Stryver.
Shakaali irroitti käsiliinat päästään, joka taas höyrysi, pudisteli itseään, haukotteli, värisi ja totteli.
"Sinä olit oivallinen, Sydney, tänään tuossa jutussa. Jokainen kysymys teki hyvän vaikutuksen."
"Minä olen aina oivallinen, eikö totta."
"Sitä en väitä vastaan. Miksi olet niin pahalla tuulella, kasta kaulasi punssilla ja kevennä mielesi."
Shakaali totteli jälleen mumisten jotain puolustuksekseen.
"Vanha Carton vanhasta Shrewsbury koulusta", sanoi Stryver, nyykäyttäen hänelle päätään, häntä tarkastellen, "vanha kiikkulauta Sydney, milloin ilmassa, milloin maassa, milloin iloisena, milloin allapäin."
"Niin", sanoi toinen huoaten, "sama Sydney, jolla on sama onni.
Silloinkin kirjoitin aineita toisille pojille, ja harvoin itselleni."
"Ja miksi niin?"
"Jumala ties. Se oli kait minun tapani."
Hän istui kädet taskuissa ja sääret ojona katsellen tulta.
"Carton", sanoi hänen ystävänsä tuikeasti, asettuen taistelunhaluisena hänen eteensä, ikäänkuin olisi takka ollut jokin suurien tuumien ahjo, johon vanha Sydney Carton olisi ollut työnnettävä, "sinun tapasi on, ja on aina ollut vetelä. Sinulla ei ole tarmoa eikä päämäärää. Katso minuun."
"Tuhat tulimmaista", sanoi Sydney keveämmästi ja säyseämmästi naurahtaen, "äläpäs sinä rupea siveelliseksi."
"Mitenkä minä olen tehnyt mitä olen tehnyt?" sanoi Stryver. "Mitenkä minä teen mitä teen?"
"Osaksi maksamalla minulle avustani, luulen. Mutta siitä ei kannata puhua minulle eikä tyhjälle ilmalle; sinä teet mitä tahdot. Sinä olet aina kulkenut ensi rivissä ja minä takana."
"Minä tunkeuduin ensi riviin, vai olenko syntynyt siellä?"
"En ollut läsnä niissä juhlamenoissa, mutta minun luuloni on että olet syntynyt siellä", sanoi Carton. Tässä hän taas naurahti ja he nauroivat molemmat.
"Ennen Shrewsburya, Shrewsburyssa ja aina Shrewsburyn jälkeen", jatkoi Carton, "olet kulkenut omassa rivissäsi ja minä omassani. Ollessamme ylioppilastovereita Quartier latinissa Pariisissa, opiskellessamme ranskaa ja ranskalaista lakitiedettä ja kokoellessamme muita ranskalaisia muruja, joista meillä ei ole ollut paljon hyötyä, olit sinä aina jossain ja minä – en missään".
"Ja kenenkä oli syy?"
"Sieluni kautta, epäilenpä että syy oli sinun, sinä revit ja raastoit ja tuupit ja tunkeilit esiin niin väsymättömästi että minulla ei ollut muuta neuvoa kuin homehtua hiljaisuudessa. Mutta on kolkkoa puhua omasta menneisyydestään näin aamun sarastaessa. Käännä ajatukseni toiseen suuntaan ennenkuin menen."
"Hyvä on, juokaamme kauniin todistajan malja", sanoi Stryver, kohottaen lasiaan. "Oletko nyt hauskemmalla suunnalla?"
Nähtävästi ei, koska hän taas synkkeni.
"Kaunis todistaja", mutisi hän, tuijottaen lasiinsa. "Olen saanut tarpeeksi todistajista tänään; kuka on kaunis todistajasi?"
"Sen kuvamuotoisen tohtorin tytär, neiti Manette."
"Hänkö kaunis".
"Eikö ole sitten?"
"Ei."
"Kuinka ei, koko oikeus häntä ihaili, ihminen!"
"Viis minä koko oikeuden ihailusta! Kuka on valinnut Old Baileyn kauneuden tuomariksi? Hän oli kultakutrinen nukke!"
"Tiedätkö Sydney", sanoi herra Stryver katsellen häntä terävästi ja hitaasti sivellen toisella kädellään kukoistavia kasvojaan, "tiedätkö, että minusta melkein näytti, kuin olisit seurannut osanotolla sitä kultakutrista nukkea, ja olit hyvin nopsa huomaamaan mitä hänelle tapahtui."
"Nopsa huomaamaan mitä tapahtui. Jos tyttö pyörtyy parin kyynärän päässä minun nenästäni, huomaan sen ilman kiikaria, olkoon hän sitten nukke tai ei. Juon maljan mutta en myönnä kauneutta. Ja nyt en tahdo enää juoda. Tahdon mennä levolle."
Hänen isäntänsä saattaessa häntä portaille kynttilä kädessä valaistakseen häntä, pilkoitti päivä kylmästi likaisista ikkunoista. Kun hän astui ulos talosta, oli ilma kylmä ja kolkko, himmeä taivas pilvessä, virta musta ja pimeä ja koko maisema kuin kuollut erämaa. Ja aamutuuli tuprutti pölypyörteitä kuin olisi erämaanhiekka kohonnut kaukana ja sen ensimmäinen ryöppy lennossaan alkanut peittää kaupungin.
Tuhlatut voimat sisässään ja erämaa ympärillään seisahtui tämä mies hiljaisella terassilla ja näki silmänräpäyksen ajan erämaassa edessään kangastuksen kajastavan, jossa kuvastui kunnianhimo, itsensäkieltämys ja uutteruus. Hänen näkynsä ihanassa kaupungissa oli ilmavia saleja, joista lemmenjumalat ja sulottaret häntä katselivat, puutarhoja, joissa elämänpuun hedelmät riippuivat kypsymässä ja joissa vedet välkkyivät toivon lähteissä. Hetkinen vain, ja se oli hävinnyt. Hän kömpi ullakkokamariinsa, heittäysi vaatteet päällä järjestämättömään vuoteeseen ja kastoi tyynynsä turhilla kyyneleillä.
Synkkänä, synkkänä nousi aurinko, eikä se nähnyt synkempää näkyä kuin tämä mies oli. Hän oli lahjakas pään ja tunteitten suhteen, mutta kykenemätön lahjojaan oikein käyttämään, kykenemätön auttamaan itseään ja onnea löytämään. Hän tunsi ruosteen, joka häntä söi, ja alistui sen kulutettavaksi.
KUUDES LUKU
Sadottain ihmisiä.
Tohtori Manetten rauhallinen asunto sijaitsi rauhallisessa kadunkulmassa lähellä Soho-squarea. Eräänä kauniina sunnuntai-iltapäivänä, neljän kuukauden laineitten vyöryttyä yli maankavallusjutun ja kuletettua sen ynnä yleisön innon ja muistin kauvas ulapalle, herra Jarvis Lorry
