ovat niin oivallisia, niin hyviä, että onmahdotonta ajatellakaan heidän koskaan voivan muuttua huonommiksi.Semmoisten ihmisten puolesta voipi olla aina levollinen. Ja minä olennytkin levollinen Alein puolesta. Missähän tuo kelpo mies nytlieneekään?..
Kerran, kun jo kauan aikaa olin ollut vankilassa, venyin minälaverilla, pää täynnä raskaita ajatuksia. Alei, joka muuten oli ainaahkera ja toimelias, oli sillä kertaa jouten, vaikka vielä olikinaikaista käydä makuulle. Mutta silloin oli muhamettilaisilla pyhä jasen tähden hän ei tehnytkään työtä. Hän venyi, nojautuen kättänsävasten, ja mietti niinikään jotain. Äkkiä kysyi hän minulta:
– Tuntuuko mielesi nyt raskaalta?
Minä katsahdin häneen uteliaasti, sillä minua kummastutti tämähienotunteisen ja ymmärtävän Alein äkkinäinen kysymys; tarkemminkatsottuani huomasin, että hänen kasvonsa osoittivat surua ja minäymmärsin, että hänen oma mielensä oli juuri sillä hetkellä raskas.Minä ilmaisin hänelle arveluni. Hän huokasi ja hymyili surumielisesti.Minä pidin hänen hymyilystään, joka oli aina hieno ja sydämellinen.Silloin tuli näkyviin kaksi hohtavan valkeata hammasriviä, joidenkauneutta olisi voinut kadehtia maailman paras kaunotar.
– Etköhän sinä, Alei, ajatellut sitä, mitenkä kotimaassanneDagestanissa tätä juhlaa vietetään? Arvatenkin on siellä nyt hyväolla?
– Ajattelinpa niinkin, vastasi hän riemastuen, ja hänen silmänsäkirkastuivat. – Mutta, mitenkäs arvasit, että minä juuri sitä asiaaajattelin?
– Kuinka en sitä olisi arvannut! Onkos siellä parempi olla kuintäällä?
– Oi, miksi puhelet siitä…
– Varmaankin on siellä nyt kauniita kukkasia, on paratiisi!..
– Voi, elä puhu enää. – Hänen mielensä oli kovin liikutettu.
– Kuules, Alei, onko sinulla sisar?
– On, mutta mitäpä siitä?
– Varmaankin on hän kaunotar, jos lienee näköisesi.
– Mitäs minusta! Hän on semmoinen kaunotar, ettei moista ole kokoDagestanissa. Voi, miten kaunis on tuo sisareni! Et ole semmoistanähnytkään! Äitinikin oli kaunis.
– Rakastiko sinua äitisi?
– Voi! Mitä puhutkaan! Hän varmaankin on kuollut minun tähteni. Minäolin hänen rakkain poikansa. Hän rakasti minua enemmän kuin sisartani, enemmän kuin ketään muita… Hän tuli luokseni unissani ja itki minuntähteni.
Hän vaikeni eikä puhunut sinä iltana enää sanaakaan. Mutta sen jälkeenhaki hän aina tilaisuutta saadakseen keskustella kanssani. Hän eialkanut kuitenkaan koskaan itse puhetta, sillä hän kunnioitti minuajostain tuntemattomasta syystä. Sen sijaan oli hän hyvin iloinen, kunminä puhuttelin häntä. Minä kyselin häneltä Kaukaasiasta ja hänenentisestä elämästään. Toiset veljet eivät häirinneet keskustelujamme, jotka heille päin vastoin näyttivät olevan mieleen. Huomattuaan, ettäAlei kävi minulle yhä rakkaammaksi, rupesivat hekin puolestaankohtelemaan minua entistä ystävällisemmin.
Alei auttoi minua työssä ja palveli minua vointinsa mukaan kasarmissa, sillä häntä nähtävästi huvitti, kun hän jollakin tavoin voi ollaminulle hyödyksi. Syynä tällaiseen avuliaisuuteen ei ollutminkäänlainen matelemisen halu, vaan lämmin ystävyyden tunne, jota hänei koettanutkaan minulta salata. Aleilla oli muun muassa taipumustakäsitöihin: hän oppi jokseenkin hyvin liinavaatteita neulomaan, saappaita ompelemaan ja vihdoin myöskin nikartelemaan. Veljet kehuivathäntä ja ylpeilivät hänestä.
– Kuuleppas, Alei, sanoin minä hänelle kerran, miksi et ole oppinutlukemaan ja kirjoittamaan venäjää? Siitä voi olla sinulle vast'edespaljon hyötyä täällä Siperjassa.
– Kyllähän minulla olisi halua. Mutta keltäpä saan opetusta?
– Onhan täällä paljon kirjaan pystyviä! Jos tahdot, niin voin minäkinsinua opettaa.
– Voi, opeta, ole hyvä! ja hän oikein kohottihe laverilla, panirukoilevasti kätensä yhteen ja katsoi minuun.
Me ryhdyimme työhön jo seuraavana iltana. Minulla oli venäläinen UusiTestamentti, joka kirja ei ollut kielletty vankilassa. Ilman aapista, ainoastaan tämän kirjan avulla oppi Alei muutamassa viikossa lukemaanoivallisesti. Kolmen kuukauden kuluttua ymmärsi hän jo täydellisestikirjakielen. Hän luki innokkaasti ja mielihyvällä.
Kerran me luimme hänen kanssaan koko vuorisaarnan. Minä huomasin, ettähän lausui muutamia kohtia erittäin tunnokkaasti.
Minä kysyin häneltä, miellyttikö häntä se, jota hän luki?
Hän katsahti minuun äkkiä ja puna lensi hänen kasvoilleen.
– Oi, niin! vastasi hän; niin, Jesus on pyhä profeeta, Jesus puhui
Jumalan sanaa. Erinomaista!
– Mikäs kohta sinua enimmin miellyttää?
– Se, jossa hän sanoo: anna anteeksi, rakasta, älä vainoovihollisiasi. Voi, kuinka hyvin hän puhuu!
Hän kääntyi veljiensä puoleen, jotka kuuntelivat keskusteluamme, jarupesi heille jotain innokkaasti juttelemaan. He puhelivat kauan aikaavakavan näköisinä ja nyykytellen vakuuttavasti päitään. Sittenkääntyivät he puoleeni hymyillen juhlallisesti, oikein muhamettilaisentavoin (minua miellyttää suuresti semmoinen hymy ja etenkin senjuhlallisuus) ja vakuuttivat: että Jesus oli Jumalan profeeta ja ettähän teki savesta linnun, puhalsi siihen ja se lähti lentoon … jaettä se on heillä kirjoissa kirjoitettuna. He olivat täydellisestivakuutetut siitä, että tekivät minulle mieliksi ylistäessään Jesusta,ja Alei tunsi itsensä onnelliseksi, kun veljet suostuivat tekemäänminulle tämän mielihyvän.
Kirjoituksessa tehtiin niinikään suuria edistyksiä. Alei hankkipaperia (hän ei antanut minun ostaa sitä rahoillani), kyniä,läkkiä ja oppi parissa kuukaudessa oivallisesti kirjoittamaan.Se seikka hämmästytti hänen veljiänsäkin. Heidän ylpeydellään jatyytyväisyydellään ei ollut rajoja. He eivät tienneet, miten olisivatkiittäneet minua. Jos työnteossa satuimme yhteen, auttoivat he minuakilvan ja pitivät sitä onnenaan. Aleista ei puhettakaan. Hän rakastiminua ehkä yhtä paljon kuin veljiänsäkin. En unohda koskaan sitähetkeä, jolloin hän lähti pois vankilasta. Hän vei minut kasarmin taa, heittäytyi siellä kaulaani ja puhkesi itkuun. Sitä ennen ei hän ollutkoskaan suudellut minua eikä itkenyt. "Sinä olet tehnyt minulle niinpaljon", sanoi hän, "ettei isäni eikä äitini olisi voinut minulleniin paljon tehdä: sinä olet tehnyt minut ihmiseksi; Jumala on sensinulle palkitseva, ja minä en sinua koskaan unohda"…
Missähän, missähän lienee tuo hyvä, armas Alei!..
Paitsi tsherkessiläisiä oli kasarmissamme koko joukko puolalaisia, jotka muodostivat toisista vangeista erillään olevan perhekunnan.Kuten jo ennen olen sanonut, vaikutti heidän erillään olonsa javihansa venäläisiä vankeja kohtaan, että kaikki muut vangit vuorostaanvihasivat heitä. He olivat kiusaantuneita, sairasmielisiä ihmisiä.Luvultaan oli heitä kuusi henkeä. Muutamat heistä olivat sivistyneitäihmisiä. Heiltä sain minä vankeuteni viime aikoina joitakuita kirjoja.Ensimäinen lukemani kirja teki minuun voimakkaan, kummallisenvaikutuksen. Näistä vaikutuksista kerron vastedes. Ne olivat minullehyvin huvittavia ja minä olen vakuutettu, että monelle jäävät nekäsittämättömiksi: sillä ilman kokemusta on muutamia seikkoja mahdotonarvostella.
