työskentelivät verstaissa, lapioivatruunun rakennusten kohdalla tuulen kokoamaa lunta, polttivat jasurvoivat alabasteria. Talvinen päivä oli lyhyt, työ lakkasi pian javäkemme palasi aikaseen vankilaan, jossa se olisi saanut ollatyöttömänä, jollei olisi ollut omaa työtä. Mutta omaa työtänsä tekiehkä ainoastaan kolmasosa vankeja, muut olivat tyhjäntoimittajia, kuljeskelivat ilman mitään tarvetta vankilan kasarmeissa, riitelivätja juonittelivat keskenänsä, levittelivät juoruja ja ryyppäilivät, kunvaan pääsivät rahoihin käsiksi; öisin pelattiin korttia viimeiseenpaitaan asti, ja kaiken sen tekivät vangit ikävissään, joutessaan, kunei ollut muuta tekemistä. Vihdoin huomasin, että paitsi vapaudenmenettämistä, paitsi pakoitettua työtä, vankeudessa on eräs rasitus, joka on miltei kaikkia muita suurempi. Se on pakonalainen yhdessäasuminen. Yhdessä asumista on tietysti muuallakin, vaan vankilaantulee ihmisiä semmoisiakin, ettei heidän parissaan tahtoisi olla, jaminä olen vakuutettu, että kukin vanki on tuntenut siitä hankaluutta, vaikka tajuamattansakin.
Myöskin ruoka näytti minusta riittävältä. Vangit vakuuttivat, etteisellaista ole eurooppalaisen Venäjän vankiruoduissa. Siitä en voimitään varmaa sanoa; minä siellä en ole ollut. Sen ohessa oli monitilaisuudessa pitämään omaa ruokaansa. Lihanaulasta maksettiin meilläpuolen kopeikkaa. Mutta omaa ruokaa pitivät ainoastaan ne, joilla olirahaa; suurin osa söi ruunun ruokaa. Kehuessaan ruokaansa, puhuivatvangit ainoastaan leivästä ja iloitsivat siitä, että leipä oli meilläyhteinen ja ettei sitä jaettu painon mukaan. Viimemainittu tapapeloitti heitä; jos sitä olisi noudatettu, olisi kolmas osa vangeistasaanut kärsiä nälkää; kun leipä oli yhteistä, saivat kaikkiriittävästi: Leipämme oli erittäin maukasta ja sen tähden tunnettuakoko kaupungissa. Siihen luultiin syyksi vankilan uunientarkoituksen-mukaista rakennusta. Kaali ei ollut erittäin kehuttavaa.Sitä keitettiin yhteisessä kattilassa, höystettiin hieman ryynillä jase oli, etenkin arkipäivinä, kovin laihaa. Minua hämmästytti siinälöytyvä rusakkain suuri paljous. Mutta siitäpä vangit eivät suurestivälittäneet.
Kolmena ensimäisenä päivänä ei minun tarvinnut käydä työssä; sillääsken tulleiden annettiin aina levähtää matkan jälkeen. Toisenapäivänä piti minun lähteä muuttamaan kahleita. Entiset olivatrenkaista tehtyjä, "hienoäänisiä", kuten vangit sanoivat. Niitäkannettiin vaatteiden päällä. Työssä käytettävät kahleet taas olivattehdyt neljästä, noin sormen paksuisesta rautakangista, jotka olivatyhdistetyt keskenänsä kolmella renkaalla. Niitä kannettiin housujenalla. Keskimäiseen renkaasen sidottiin hihna, joka vuorostaankiinnitettiin paidan päällä olevaan vyöhön.
Muistan ensimäisen aamun kasarmissa. Vankilan portin edustallailmoitti rummunpärinä päivän koittoa, ja noin kymmenen minuutinjälkeen alkoi vartioiva aliupseeri availla kasarmeja. Ruvettiinheräämään unesta. Talikynttilän himmeässä valossa nousivat vangitvuoteiltansa väristen kylmästä. Useimmat olivat unen jälkeenvaiteliaita ja jörömäisiä: siinä haukoteltiin, venyteltiin jäseniä jarypisteltiin silmäkulmia. Jotkut ristivät silmiään, toiset taasalkoivat jaaritella. Oli kovin tukahuttavaa. Raikas talvinen ilmasyöksi sisään niin pian kuin ovea avattiin ja levisi höyrypisaroinakoko kasarmiin. Vesiämpärin luo keräytyi vankeja; he tarttuivatvuorotellen kauhaan, ottivat suuhunsa vettä ja pesivät sillä kätensäsekä kasvonsa. Veden oli jo illalla tuonut puhdistaja. Kussakinkasarmissa oli lainmukaisesti toisten valitsema palvelija-vanki, jotasanottiin puhdistajaksi. Hän oli vapautettu työssä-käynnistä, jotavastoin hänen toimenaan oli kasarmin puhdistaminen, laverien jalaattian peseminen, yösaavin tyhjentäminen ja raittiin vedennoutaminen kahteen ämpäriin – aamulla peseytymistä, päivällä juomistavarten. Kauhasta, joka oli yhteinen, syntyi kohta riita:
– Mihin tuppaat! mutisi eräs synkännäköinen, korkeakasvuinen, laihaja mustaverinen vanki, jonka kerityssä päässä oli omituisia kuhmuja, sysien toista, lihavanläntää, matalakasvuista, iloisen japunakannäköistä miestä; – odota!
– Älä huuda! Seisomisesta raha maksetaan; siirry itse tiehesi!Katsoppas vaan, mokoma patsas! Näettekös, veljet, hänessä ei olevähääkään hienon miehen tapaista.
Se vaikutti; moni naurahti. Sitäpä iloinen, lihava mies olitarkoittanutkin, sillä hän toimitti kasarmissa jonkunlaistavapaehtoisen narrin virkaa. Pitkäkasvuinen vanki katsahti häneen hyvinhalveksivasti.
– Sen syöttiläs! sanoi hän melkein kuin itsekseen – onpas vaanpaisunut vangin leivästä!
– Mikäs lintu sinä olet? huusi toinen äkkiä punehtuen.
– Lintu kuin lintu!
– Mikä lintu?
– Semmoinen vaan lintu.
– Mimmoinen semmoinen?
– Sanalla sanoen, semmoinen.
– Mimmoinen?
Molemmat katselivat tuijottaen toisiansa. Lihava mies odotti vastaustaja puristi nyrkkiänsä ikäänkuin valmiina tappeluun. Luulinpatodellakin, että syntyy tappelu, sillä minulle oli tuollainen menouutta ja minä katselin sitä uteliaasti. Mutta sitten sain tietää, ettäkaikki sellaiset näytelmät olivat aivan viatonta laatua ja että niitänäyteltiin ikäänkuin komedioina yleistä huvia varten; tappelua syntyituskin koskaan. Sellaiset kohtaukset kuvaavat hyvin omituisellatavalla vankilan tapoja.
Pitkäkasvuinen vanki seisoi rauhallisena ja mahtavana. Hän tiesi, ettämuut katselivat häntä ja odottivat, tekisikö hän itselleen häpeätävastauksellaan vai ei? Hänen oli puoliansa pitäminen, olitodistaminen, että hän todella oli lintu, vieläpä ilmoittaminen, mikälintu? Sanomattoman ylenkatseellisesti silmäili hän vastustajaansa, koettaen tämän suuremmaksi harmiksi katsella häntä olkapään ylitse, ylhäältä alas, ikäänkuin hän olisikin katsellut jotain kuoriaista, jasanoi sitten pitkäveteisesti ja selvästi:
– Kaakkuri!..
Se on: että hän oli kaakkuri-niminen lintu. Kovaääninen naurunhohotusoli vangin kekseliäisyyden palkkana.
– Konna olet, etkä kaakkuri! intoili lihava mies vihan vimmassa, huomattuaan, että oli joutunut kokonaan tappiolle.
Mutta kun riita alkoi käydä uhkaavaksi, eroitettiin riitaveljet oitis.
– Mitä kiljutte! huusivat heille muut.
– Tapelkaa, elkääkä repikö kurkkuanne! huusi joku nurkasta.
– Annahan olla, niin tappelevatkin! kuului vastaukseksi. – Meillä onuljasta, kiivasta väkeä; seitsemän tohtii käydä yhtä vastaan…
– Ja ovatpa kumpikin hyviä! Toinen tuli vankilaan leipänaulasta, toinen taas söi ämmältä hapan-maitoa ja sai siitä selkäänsä.
– No, no, no! Jo riittää, huusi invaliidi, joka asui kasarmissajärjestyksen valvomista varten ja makasi sen vuoksi nurkassaerityisellä lavalla.
– Vettä, miehet! Invalid Petrowitsh heräsi! Invalid Petrowitshille, omalle veljellemme!
– Veljelle… Olenko minä sinun veljesi? Ruplaakaan emme ole yhdessäjuoneet, ja sanoo veljekseen! mutisi invaliidi vetäen sinelliäyllensä…
Tehtiin valmistuksia tarkastusta varten; päivä alkoi valeta; kyökkiinkeräytyi lukuisa väki-joukko, ettei läpi voinut päästä. Vangittungeskelivat lyhyissä turkeissaan ja kaksijakoisissa lakeissaanleivän ääressä, jota heille leikkasi eräs kokki. Kokit olivat muidenvankien valitsemia ja kussakin kyökissä oli niitä parittain. Heidänhallussaan oli myöskin kyökkiveitsi leivän ja lihan leikkaamistavasten, yksi kutakin kyökkiä kohden.
Kaikkiin
