lakienmukaan; mutta tästä tiedostaan huolimatta ei hän mitenkään voinutarvostella rikostaan oikealta kannalta.
– Ajatelkaahan, että hän oli polttanut linnani! Pitikös minun kiittäähäntä siitä, vai kuinka? virkkoi hän vastaväitteisiini.
Mutta vaikka vangit nauroivatkin Akim Akimitshin omituisuuksille, pitivät he häntä kuitenkin arvossa hänen tarkkuutensa ja kätevyytensätähden.
Ei ollut sitä ammattia, jota Akim Akimitsh ei olisi osannut. Hän olinikkari, suutari, tohvelin-tekijä, maalari, kultaaja, seppä, ja kaikkinämä ammatit oli hän oppinut vankilassa. Mitä hän kerran oli nähnyt, sen osasikin tehdä. Hän teki kaikenlaisia laatikoita, vasuja, lyhtyjä,lasten leikkikaluja ja möi niitä kaupungissa. Sillä tavoin ansaitsihän rahaa ja hankki itselleen enemmän liinavaatteita, pehmeämmäntyynyn sekä kokoon pantavan madrassin. Hän asui samassa kasarmissakuin minäkin ja oli minulle vankeuteni ensi päivinä suureksi avuksi.
Työhön lähtiessä järjestettiin vangit päävahdissa kahteen riviin; keskelle ja taakse asetettiin ladatuilla pyssyillä varustettujasotamiehiä. Sitten saapuivat paikalle insinööriupseeri, konduktööri jajotkut insinöörikuntaan kuuluvat alemmat työntarkastajat. Konduktööriluki vangit ja lähetti heidät työhön eri joukoissa.
Yhdessä muiden kanssa lähetettiin minut insinööriverstaaseen. Se olimatala, pienenläntä rakennus, varustettu avaralla pihalla ja täytettykaikenlaisilla työaineilla. Siinä oli kaksi pajaa, nikkarin- jamaalarin-verstaat y.m. Akim Akimitsh kävi täällä ja työskentelimaalarinverstaassa, keitti vernissaa, valmisti maalia ja tekipähkinäpuusta pöytiä sekä muita huonekaluja.
Odottaessani kahleiden muuttamista puhelin minä Akim Akimitshin kanssavankila-elämän ensimäisistä vaikutuksista.
– Niinhän se on, aatelismiehiä eivät muut vangit suvaitse, virkkoihän, etenkin valtiollisista rikoksista tuomittuja, ja syy siihen onselvä. Ensiksikin kuuluvat aatelismiehet aivan eri kansaluokkaan jatoiseksi ovat he itse olleet joko aatelisien maaorjina taisotamiehinä. Arvatenkin eivät he voi rakastaa aatelisia. Sen sanon, että täällä on vaikea olla. Mutta Venäjän vankiruoduissa on vieläkinvaikeampi. Onhan sieltä tulleita täälläkin ja he eivät voi kyllinkehua meidän vankilaamme, ikäänkuin olisivat joutuneet helvetistäparatiisiin. Työ ei siellä kuulu olevan haittana. Sanotaan, että ensiluokkain päälliköt eivät ole soturisäädystä, ainakin menettelevät hetoisin kuin meillä. Siellä saa pakkotyöläinen, kuten sanotaan, pitääomaa taloutta. Minä siellä en ole ollut, mutta niin sanotaan. Sielläei keritä tukkaa, eikä käytetä erityistä pukua, vaikka toiselta puolenon hyvä, että meillä ollaan eri puvussa ja kerityin päin; ainakin onse edullista järjestyksen vuoksi ja silmällekin mieluisaa. Vaan heilleei se kelpaa. Ja nähkääs, miten sekalainen on seurakunta. Kuka onsotilaspoikia, kuka tsherkessejä, kuka eriuskolaisia, kuka on taasoikeauskoinen musikka, joka jätti kotiinsa perheen ja rakkaatlapsensa, kuka juutalainen, kuka mikäkin, ja kaikkien tulee elääyhdessä, maksoi mitä maksoi, sopia toistensa kanssa, syödä yhteisestämaljasta ja maata samoilla lavereilla. Ja mimmoinen on sitten vapaus: liika palasen saat syödä vaan varkain, joka äyri on piilotettavasaappaan varteen, eikä muuta sitten olekkaan kuin vankilaa, vankilaa.Eipä ihmettä, jos hullutuksia päähän tuppaa.
Mutta sen kaiken tiesin jo ennestään. Minä tahdoin kuulla häneltäjotakin majuuristamme ja Akim Akimitsh ei salannut tietojaan; kertomusei tehnyt minuun hyvää vaikutusta.
Vielä kaksi vuotta sain minä olla tämän majuurin tarkastuksenalaisena. Kaikki, mitä Akim Akimitsh hänestä kertoi, huomasin todeksi(sillä eroituksella vaan, että todellisuuden vaikutus oli paljoavoimakkaampi kuin kertomuksen). Kauhistuttava oli tämä mies juuri sentähden, että hänellä oli melkein rajaton valta kahden sadan hengenyli. Hän oli intohimoinen ja ilkeä ihminen, eikä mitään muuta. Vankejapiti hän luonnollisina vihollisinaan ja se oli hänen ensimäinen jasuurin vikansa. Tosin oli hänellä joitakuita avuja, mutta kaikkiilmestyi hänessä kuitenkin nurinpuolisessa muodossa. Ollenhillitsemätön ja pahanilkinen, tuli hän vankilaan välistä öisinkin, jajos huomasi, että vanki makasi vasemmalla kyljellään tai seljällään, niin rankasi häntä aamulla sanoen: "makaa oikealla kyljellä, niinkuinolen käskenyt." Vankilassa vihattiin ja peljättiin häntä kuin ruttoa.Hänen muotonsa oli punottava, ilkeä. Kaikki tiesivät, että hän olikokonaan passarinsa Fetkan talutettavana. Kaikista enimmin rakasti hänTresorka nimistä villakoiraansa ja oli vähältä tulla hulluksi, kunTresorka sairastui. Sanotaan, että hän itki sitä kuin omaa poikaansa; ajoi luotaan eläinlääkärin ja oli tapansa mukaan vähältä joutua hänenkanssaan tappeluun; kuultuansa sitten Fetkalta, että vankilassa olieräs itseoppinut eläinlääkäri, joka muka paranteli elukoita erittäinhyvin, käski hän oitis kutsua tuon miehen luoksensa.
– Pelasta! Saat runsaan palkinnon; paranna Tresorka! huusi hänvangille. Tämä oli siperjalainen talonpoika, viekas ja älykäs mies, joka todellakin tunsi eläintauteja, mutta oli muuten täydellinentalonpoika.
– Minä loin silmäni Tresorkaan, kertoi hän vangeille pitkän ajankuluttua, kun koko asia oli joutunut unohduksiin; loin silmäni janäinkin, että koira makasi sohvalla, valkealla tyynyllä; sitä vaivasitulehdus ja minä arvelin, että pitäisi aukaista suoni, niin koiraparanisi. Mutta sitten tulin miettineeksi: jospa ei paranekaan, joskuolee! Ei, sanoin, myöhään kutsuitte, korkea-arvoinen herra majuuri; jos olisitte kutsunut niinkuin eilen tai toissa päivänä tähän aikaan, niin olisin parantanut; mutta nyt en voi mitenkään…
Ja niin kuolikin Tresorka.
Minulle kerrottiin tarkoilleen, miten majuuriamme aiottiin murhata.Oli täällä eräs vanki. Hän oli viettänyt vankeudessa jo useampiavuosia ja käyttäytynyt aina hyvin siivosti. Huomattiin myöskin, ettähän tuskin koskaan puheli toisten kanssa. Häntä pidettiinkinheikkomielisenä. Hän oli kirjaan pystyvä ja lukikin viimeisen vuodenkuluessa melkein alinomaa raamattua, luki sitä yöt sekä päivät. Kunkaikki nukkuivat, nousi hän ylös puoliyön aikana, sytyttivahakynttilän, nousi uunille, aukasi kirjan ja luki aamuun asti.Eräänä päivänä sanoi hän aliupseerille, ettei hän tahdo mennä työhön.Asia ilmoitettiin majuurille. Tämä tulistui ja saapui itse paikalle.Vanki ryntäsi hänen kimppuunsa varustettuna tiilikivellä, mutta iskisyrjään. Hänet pantiin kiinni, tuomittiin ja rangaistiin. Kaikkitapahtui hyvin nopeasti. Kolmen päivän kuluttua kuoli hänsairashuoneessa. Kuollessaan sanoi hän, ettei hän ketään vihannut, että hän tahtoi ainoastaan kärsiä. Hän ei kuulunut muuten mihinkääneriuskolaislahkoon. Vankilassa kunnioitettiin hänen muistoansa.
Vihdoin sain minä kahleeni muutetuiksi – Minä sanoinjäähyväiset Akim Akimitshille ja saatuani kuulla, että minun oli lupapalata vankilaan, läksin liikkeelle vartijan seuraamana. Vangitalkoivat jo keräytyä. Muita aikasemmin palasivat ne, jotka tekivättyötä urakalla. Urakkatyö oli ainoana keinona, jolla vankeja saatiintyöskentelemään ahkerasti. Välistä olivat urakat suunnattoman suuret, mutta kuitenkin saatiin ne suoritetuiksi kahta vertaa pikemmin kuin setyö, jota vangin piti tehdä määrälleen puoleen päivään asti.Päätettyänsä urakan, sai vanki kenenkään estämättä palata työstänsä.
Aterioiminen ei tapahtunut yhdessä, vaan miten sattui, ken ensinpaikalle ennätti; eivätkä kaikki olisi sopineetkaan yht'aikaakyökkiin. Minä maistoin kaalia, vaan tottumaton kun olin, en voinutsitä syödä ja keitin itselleni teetä. Sitten istahdimme pöydän päähän.Kanssani oli eräs toveri, aatelismies niinkuin minäkin.
Toiset tulivat, toiset menivät. Tilaa oli tarpeeksi; mutta kaikkieivät vielä olleet saapuneet. Viisihenkinen seura kävi istumaanerikseen ison pöydän ääreen. Kokki kaatoi heille kahteen maljaankaalisoppaa ja asetti pöydälle kokonaisen vartaan paistettua kalaa.Heillä oli joku juhlanvietto ja he söivät omastaan. Meihin hekatsoivat karsain silmin. Sisään tuli eräs puolalainen ja istahtimeidän seuraamme.
– Kotona en ole
