in Durward
I
VASTAKOHDAT
Kas tuonne, tuota taulua ja tuota, ne kahden veljeksen on muotokuvat.
Loppupuolella XV: tä vuosisataa saivat alkunsa ne tapaukset, jotka kohottivat Ranskan siihen peloittavaan mahta vuuteen, mikä siitä lähtien on aika ajottain herättänyt muiden Euroopan kansojen kateutta tätä valtakuntaa kohtaan. Ennen tätä aikakautta oli Ranskan ollut pakko taistella itsenäisyytensä puolesta englantilaisia vastaan, jotka omistivat sen parhaimmat maakunnat; ja tähteet saatiin pelastetuiksi töintuskin vieraan vallan alta kuninkaitten viimeisillä voimanponnistuksilla sekä kansan urhoudella. Tämä vaara ei kuitenkaan ollut ainoa. Ruhtinaat, joiden käsissä olivat kruunun suuret läänitysmaat, varsinkin Burgundin sekä Bretagnen herttuat, olivat irtaantuneet läänitysvelvollisuuksistaan siinä määrin, että he epäilyksettä, mitättömimmästäkin syystä, nousivat aseihin läänitysherraansa ja hallitsijaansa, Ranskan kuningasta vastaan. Rauhankin aikoina he hallitsivat alusmaitansa kuin itsenäiset valtiaat ainakin; ja Burgundin herttuasuku, jonka hallussa oli samanniminen maakunta sekä Flanderin ihanin ja rikkain osa, oli niin mahtava, ettei se missään suhteessa, yhtä vähän loiston kuin voiman puolesta, jäänyt kuninkaallisesta suvusta jäljelle.
Seuraten näiden suurien läänitysherrojen esimerkkiä jokainen pienikin kruunun vasalli anasti itselleen niin paljon valtaa kuin suinkin riippuen siitä, miten kaukana hänen läänitysmaansa sijaitsivat kuninkaasta, miten laajat ne olivat ja miten vahvat hänen linnansa; ja nämät nurkkatyrannit, joita ei enää saatu taipumaan lain alle, harjoittivat rankaisematta sortoa ja julmuutta, jommoista ei olisi voinut mahdolliseksikaan uskoa, mennen kiihkossaan kaikkien rajojen yli. Auvergnessä yksin oli, virallisen ilmoituksen mukaan, neljättä sataa omavaltaista aatelisjunkkaria, joille sukurutsaus, murha ja ryöstö olivat aivan tavallisia, jokapäiväisiä tekoja.
Paitsi näitä oli vielä eräs rasitus olemassa, jonka ranskalaisten ja englantilaisten väliset pitkälliset sodat olivat synnyttäneet, ja sekin enensi suuresti tämän häviölle joutuneen valtakunnan kurjuutta. Suuria komppanioihin järjestyneitä sotajoukkoja, jotka päälliköt itse olivat valinneet urhoollisimmista ja onnellisimmista retkeilijöistä, oli kerätty Ranskan eri osissa kaikkien muiden maiden viimeisistä hylyistä. Nämät palkkasotamiehet vuokrasivat miekkansa määrätyksi ajaksi sille, joka paraiten maksoi; ja milloin tämmöistä sotapalvelusta ei ollut tarjona, kävivät he omin päin sotaa, valloittaen linnoja ja torneja itselleen turvapaikoiksi, ottaen vankeja ja päästäen ne lunnaita vastaan taas vapaiksi, vaatien veroa suojattomilta kyliltä sekä niiden ympäristöiltä, ja harjoittaen kaikenlaista rosvoutta, josta he olivatkin saaneet sopivan nimensä Tondeurs ja Ecorcheurs s. o. Raastajat ja Nylkyrit.
Kesken tätä valtiollisen tilan häiriöstä syntynyttä kauhistusta ja kurjuutta vallitsi alhaisempien aatelisherrojen samoinkuin myös ylhäisten ruhtinasten hoveissa ääretön tuhlaavaisuus; ja heidän käskyläisensäkin, herrojen esimerkkiä noudattaen, tuhlasivat rahvaalta ryöstetyt varat raakaan, joskin loistavaan prameuteen. Molempien sukupuolien keskinäisessä seurustelussa oli romanttinen ja ritarillinen kohteliaisuus vallalla – kuitenkin sitä sangen usein tahrasi hillitön irstaisuus; vaeltavien ritarien puhetapaa käytettiin yhä vielä, ja heidän menojansa noudatettiin, joskin kunniallisen rakkauden ja armeliaisuuden töitten puhdas henki, jota ritarillisuus vaati, ei enää hillinnyt eikä hyvittänyt sen mukana seuraavia hullutuksia. Jokaisessa pienessäkin hovissa tarjona olevat turnajaiset, huvitukset ja juomapidot houkuttelivat Ranskaan kuljeksivia seikkailijoita; ja sinne tultuaan he saivat enimmäkseen tilaisuuden käyttää tuimaa uljuuttansa ja hurjaa seikkailuhaluansa urhotöihin, joihin heillä onnellisemmassa kotimaassansa ei olisi ollut tilaisuutta.
Tällä aikakaudella, ikäänkuin pelastaakseen ihanan Ranskan valtakunnan monellaisista uhkaavista vaaroista, nousi horjuvalle valtaistuimelle Ludvig XI, joka, joskin hän luonteeltaan oli paha, ponnisti ja taisteli aikakauden paheita vastaan ja teki niistä suuressa määrin lopun – samoinkuin vanhoissa lääkärikirjoissa sanotaan, että luonteeltaan vastakkaiset myrkyt tuhoavat toinen toisensa voiman.
Vaikka Ludvigilta ei puuttunutkaan rohkeutta ryhtyä moniin hyödyllisiin ja valtiolle tarpeellisiin yrityksiin, niin ei hänessä ollut vähimmässäkään määrässä sitä romanttista rohkeutta eikä sen mukana tavallisesti seuraavaa ylpeyttä, joka vielä jatkaa taistelua kunnian vuoksi, joskin kaikki etu on jo saavutettu. Ludvig oli kylmäverinen, kavala ja omaa etuansa silmällä pitävä, hän uhrasi kaikki, sekä ylpeytensä että himonsakin, jos ne olivat sen esteenä. Huolellisesti hän salasi todelliset tunteensa ja aikomuksensa kaikilta, jotka pyrkivät hänen lähelleen, ja usein kuultiin hänen sanovan, että osatakseen hallita täytyi kuninkaan osata teeskennellä ja että hän puolestansa, jos hän huomaisi lakkinsa saaneen selvän hänen salaisuuksistaan, paiskaisi heti sen tuleen. – Ei kukaan mies hänen omana aikakautenaan tai minään muunakaan aikana ole paremmin osannut käyttää toisten ihmisten heikkouksia hyväkseen eikä välttää sitä vaaraa, että hän tunnustamalla omia heikkouksiaan olisi luopunut jostain toisen hyväksi.
Luonteeltaan hän oli kostonhaluinen ja julma, vieläpä siinä määrin, että hänellä oli huvia niistä kuolemantuomioista, joita hänen käskystään tuhka tiheään pantiin toimeen. Mutta jollei mikään armeliaisuuden puuska koskaan viekoitellutkaan häntä armahtamaan, milloin hän vaaratta saattoi julistaa kuolemantuomion, niin eipä myöskään kostonhimo koskaan kiihoittanut häntä ennenaikaiseen väkivaltaan. Harvoin hän karkasi saaliinsa kimppuun, ennenkuin se oli varmaan saavutettavissa tai ennenkuin pelastuksesta ei voinut olla enää mitään toivoa; ja hän salasi niin taitavasti hankkeensa, että tavallisesti vasta niiden onnistuminen ilmaisi maailmalle, mitä asiaa hän oli ajanut.
Samalla lailla Ludvigin itaruuskin siirtyi silmäänpistävän tuhlaavaisuuden tieltä, milloin joku hänen kanssaan riidassa olevan hallitsijan suosikeista tai ministereistä oli lahjottava uhkaavan päällekarkauksen välttämiseksi tai häntä vastaan solmitun liiton rikkomiseksi. Hän oli taipuvainen irstaisuuteen ja huvitteluun; mutta yhtä vähän kaunottaret kuin metsästyskään, vaikka molemmat olivatkin hänen mielihimojansa, saivat koskaan häntä houkutelluksi laiminlyömään yleisiä asioita tai valtakunnan toimia. Hän oli hyvä ihmistuntija, jonka taidon hän oli hankkinut itselleen yksityiselämässä, mihin hän usein otti osaa; ja vaikka hän olikin luonteeltaan ylpeä ja röyhkeä, hän vähääkään epäröimättä ja välittämättä yhteiskunnan säätyeroituksista, mitä siihen aikaan pidettiin hämmästyttävän luonnottomana, korotti alhaissäätyisiä miehiä kaikkein tärkeimpiin toimiin, osasipa heitä niinkin hyvin valita, että hän sangen harvoin pettyi heidän avujensa arvioimisessa.
Sittenkin ilmeni muutamia ristiriitaisuuksia tämän viekkaan ja taitavan kuninkaan mielenlaadussa; sillä ihmisen luonne on harvoin johdonmukainen. Vaikka hän itse olikin kavalin ja valheellisin ihmisistä, aiheutuivat muutamat kaikkein pahimmat hairahdukset hänen elämässänsä siitä, että hän liian hätäisesti oli luottanut toisten ihmisten rehellisyyteen ja kunniallisuuteen. Tämmöiset hairahdukset, milloin niitä sattui, näyttivät johtuneen liiankin viekkaasta vehkeilemisestä, jolloin Ludvig oli ollut osoittavinaan järkähtämätöntä luottamusta niitä kohtaan, joita tahtoi pettää; sillä tavallisesti hän käytöksessään oli niin arka ja epäluuloinen kuin suinkin joku tyranni, joka koskaan on elänyt maan päällä.
Huomauttakaamme vielä kahta seikkaa, jotta saisimme täydellisen käsityksen tästä hirvittävästä miehestä, joka seisoi aikansa raakojen ritarillisten hallitsijain keskellä niinkuin vartija petojen parissa, joka suuremmalla viisaudellaan ja valtiotaidollaan, jakelemalla ruokaa ja kurittamalla viimein masentaa valtansa alaisiksi ne, jotka, jolleivät hänen juonensa olisi heitä voittaneet, olisivat suuremmalla voimallaan repineet hänet palasiksi.
Toinen näistä seikoista oli Ludvigin ääretön taikausko, jolla vitsauksella Jumala usein rankaisee niitä, jotka eivät ota korviinsa uskonnon käskyjä. Pahoista töistä aiheutuvia omantunnonvaivojaan ei Ludvig koskaan koettanutkaan tukahduttaa luopumalla Machiavellin-tapaisista viekkaista vehkeistänsä, vaan yritti, joskin turhaan, asettaa ja vaientaa tätä tuskaa taikauskoisilla, ulkonaisilla tempuilla, ankaralla ruumiinkidutuksella sekä ylen runsailla lahjoilla papistolle. Toinen omituisuus
