heittäytyä maahan, venyä siinä liikahtamatta ja syödä sitä, syödä mustaa, mehevää multaa, syödä paljon, uuvuksiin asti ja sitte nukahtaa. Ja nukahtaa vaikka ainiaaksi, kunhan vain saisi syödä, hotkia ja tuntea, miten lämmin ja paksu multasotku verkkaan valuu suusta kuivanutta ruuansulatuskanavaa myöten kurisevaan, kutistuneeseen vatsaan, joka paloi halusta saada jotain sisäänsä.
– Kun löytäisi edes jonkullaisia juuria, – huokasi sotamies. – Niitä on semmoisia syötäviä juuria…
Vaan mustassa, kynnetyssä maassa ei ollut minkäänlaisia juuria. Etelän yö läheni nopeasti eikä auringon viime säde ollut vielä ehtinyt sammua, kun tummansinisellä taivaalla alkoi jo vilkkua tähtiä. Ja ympärillämme tummat varjot yhä sakenivat, peittäen meidät ja aron äärettömän lakeuden.
– Pojat, – sanoi puoliääneen "ylioppilas", tuolla vasemmalla viruu mies…
– Mies? – virkkoi sotamies epäillen. – Mitä virumista sillä siellä on?
– Mene kysymään. Sillä mahtaa olla leipääkin, koska on arolle asettunut, – selitti "ylioppilas".
Sotamies katsahti sinne päin, missä mies virui ja päättävästi syläisten sanoi:
– Mennään luo!
Ainoastaan "ylioppilaan" vihreät ja terävät silmät voivat erottaa, että tumma esine, joka oli noin viidenkymmenen sylen päässä tiestä vasempaan, oli ihminen. Me läksimme sinne päin, nopeasti astuen pellon sarkojen poikki ja tunsimme, miten toivo saada syödä yhä nostatti nälän tuottamaa kipua. Olimme jo aivan lähellä, mutta mies ei liikahtanut.
– Jospa se ei olekaan ihminen, – ilmaisi sotamies synkästi yhteisen ajatuksemme.
Mutta epäilyksemme haihtui samassa, sillä esine maassa äkkiä liikahti, kasvoi ja me huomasimme, että se oli aivan tavallinen elävä ihminen, polvillaan maassa ja kädet ojennettuina meihin päin.
Ja hän sanoi meille kolkolla, vapisevalla äänellä:
– Älkää tulko, ammun!
Pimeästä kuului kuiva, lyhyt napsahdus.
Me pysähdyimme kuin käskystä ja vaikenimme hetkiseksi hämmästyneinä moisesta vastaanotosta.
– Sepä on roisto! – murahti sotamies.
– On, virkkoi "ylioppilas". – Kulkee revolveri mukana… taitaa olla rasvainen kala…
– Hoi! klljasi sotamies, nähtävästi tehtyään jonkun päätöksen.
Mies ei vastannut mitään eikä liikahtanut paikaltaan.
– Hoi mies! Me emme sinua koske… anna vain meille leipää, jos on.
Anna veikkonen, herran nimessä… Senkin kirottu…
Viimeiset sanat mutisi sotamies partaansa.
Mies pysyi vaiti.
– Kuuletko? alkoi sotamies uudelleen vihasta vapisevalla äänellä. – Anna leipää! Me emme tule likelle… viskaa tänne…
– Kyllä… sanoi mies lyhyesti.
Jos hän olisi sanonut: "rakkaat veljeni", ja vuodattanut näihin kristillisiin sanoihin kaikki pyhimmät ja puhtaimmat tunteet, niin eivät ne sittenkään olisi vaikuttaneet meihin niin kuin tuo tyly ja lyhyt:
– Kyllä!
– Älä sinä meitä pelkää, hyvä mies, – sanoi sotamies pehmeästi ja makeasti hymyillen, vaikka hän ei miestä kuitenkaan nähnyt, sillä tämä oli meistä noin kahdenkymmenen askeleen päässä.
– Me olemme rauhallisia ihmisiä… kulemme Venäjältä Kubaniin… tiellä loppuivat rahat… kaikki on syöty, mitä on päältä irti lähtenyt… nyt ollaan jo toista vuorokautta syömättä…
– Tuoss' on! – sanoi se hyvä mies kättään heilauttaen. Musta palanen putosi eteemme. "Ylioppilas" syöksähti sitä ottamaan.
– Tuoss' on vielä! Vielä… muuta ei ole…
Kun "ylioppilas" oli koonnut viskatut antimet, huomasimme, että meillä oli nelisen naulaa kuivettunutta vehnäleipää. Palaset olivat hyvin kasattuneita ja ryvettyneet mullassa. Edellinen oli meistä mieleistä, jälkimäiseen emme taas panneet mitään huomiota. Kasattunut leipä on kylläisempää kuin pehmeä, jossa on paljon vettä.
– Noin… ja noin… ja noin! – jakoi sotamies kullekin osuutensa. – Eheh… ei noin paljoa! Sinulta, oppineelta, pitää lohkaista liika pois, ettei toinen jäisi vähemmälle… "Ylioppilas" nurkumatta tyytyi leipäsikareen menettämiseen. Sen sain minä ja pistin suuhuni.
Kun olin saanut oman osani, aloin sitä verkalleen järsiä, tuskin kyeten hillitsemään leukojen kuumeentapaista vapisemista, jotka olisivat voineet hienontaa vaikka kiviäkin. Kiimainen nautinto antoi minun tuntea, miten ruokatorvi hätäisesti vavahteli ja miten pisara pisaralta sitä tyydytin. Suuntäyteinen toisensa perästä, lämmin ja sanoin selittämättömän maukas, solui paahteiseen vatsaan ja tuntui kuin se olisi tuokiossa sulanut vereksi ja lihaksi. Riemu, niin kumma, hiljainen ja virkistävä riemu lämmitti sydäntä sitä mukaa, kuin vatsa täyttyi, ja minun tilani muistutti unenhorrosta. Unohdin noiden kirottujen päivien alituisen nälän, unohdin toverini, olin kokonaan vaipunut siihen nautintoon, jota tunteet parhaillaan tuottivat.
Vaan kun olin pannut kämmeneltäni viimeisen murun suuhuni, tunsin olevani kauhean nälkäinen.
– Sille taisi tuolle riiviölle jäädä vielä läskiä tai lihaa… – mutisi sotamies vastapäätä minua vatsaansa hieroskellen.
– Totta varmaan, koska leipä haisi lihalle… Ja leipääkin on sille voinut jäädä, sanoi "ylioppilas" ja lisäsi hiljaa:
– Kun ei olisi sitä revolveria…
– Kukahan se mahtaa olla?
– Näkeehän tuon, meidän veljemme Isak…
– Koira! sanoi sotamies.
Me istuimme lähekkäin ja syrjäkaria katselimme sinne, missä hyväntekijämme revolverineen istui. Sieltä emme kuullut ainoatakaan ääntä emmekä elonmerkkiä.
Yö kokoili ympärillämme mustia voimiaan. Kuoleman hiljaisuus vallitsi arolla – me kuulimme toistemme hengityksen. Silloin tällöin kuului jostain kaukaa arolinnun unelias sävel… Yllämme välkkyivät tähdet, nuo taivaan elävät kukkaset… Me halusimme syödä…
Sanon ylpeydellä, etten ollut toveriani huonompi enkä parempi tuona kummallisena yönä. Esitin heille, että nousisimme ylös ja menisimme katsomaan tuota miestä. Häntä ei tarvitseisi koskea, mutta söisimme kaikki, mitä häneltä löytäisimme. Jos ampuu, niin ampukoon! Kolmesta osuu hän yhteen, jos osuu. Ja jos osuukin, niin tuskinpa revolverin luoti hengen vie.
– Lähdetään! – sanoi sotamies pystyyn hypähtäen.
"Ylioppilas" nousi hitaammin kuin hän.
Ja me läksimme melkein
