ympärilleni. Aurinko teki nousuaan, sen ensimäinen vaaleanpunerva säde lepäsi nikkarin jäykillä, sinisillä kasvoilla. Hänen suunsa oli auki, silmät olivat pullistuneet ulos kuopistaan ja niissä oli lasimainen, kauhua ilmaiseva katse. Puku rinnan kohdalta oli kokonaan revitty ja hän lepäsi luonnottoman köyristyneessä asennossa. "Ylioppilas" oli kadonnut.
– Älä töllistele enään! – sanoi sotamies ja tarttui minua käteen.
– Onko hän kuollut? – kysyin.
– Tietysti. Jos sinut kuristaisi, et suinkaan sinäkään jäisi eloon, – selitti sotamies.
– "Ylioppilasko" se, vai? – huudahdin minä.
– Kukas se sitte? Sinäkö ehkä tai minä? Siinä sen nyt näki lukeneen miehen… Tekonsa teki miehelle ja toverinsa pulmaan jätti… Jos sen tiesin, niin eilen minä sen "ylioppilaan" Olisin tappanut yhdellä lyönnillä. Pötkäys nyrkillä ohimoon ja maailmassa olisi ollut yhtä heittiötä vähemmän! Ymmärrätkö, mitä hän on tehnyt?.. Meidän täytyy liikkua nyt niin, ettei ainoakaan ihmissilmä näe meitä arolla. Ymmärrätkö? Katso, kun vihdoin nikkari löydetään, niin nähdään, että hänet on kuristettu ja ryöstetty ja meikäläisiä ruvetaan vaanimaan. mistä muka tulet ja missä olet yötä ollut? Joutuu kiinni, vaikka meillä ei ole mitään… hänen revolverinsa on tosiaankin povellani.
– Viskaa se pois! – kehoitin.
– Poisko? sanoi hän ajattelevasti. – Kalu on arvokas ja kuka sen tietää, joudummeko kiinni? Ei, en viskaa, mistä ne tietävät, että nikkarilla oli ase? En viskaa… Se maksaa kolmeen ruplaan. Siinä on vielä yksi luoti… Nyt laskisin sen suoraa päätä rakkaan toverini kalloon… Paljokohan se koira ryösti rahoja?
– Niin se nyt kävi nikkarin tyttöjen, – sanoin.
– Tyttöjen? Kenen? Aa, tuon… Ne kyllä kasvavat, joutuvat naimisiin toisellaisille kuin me olemme; siitä ei ole puhettakaan… Vaan nyt lähdetään joutuin… Mihin olisi mennä?
– En tiedä… Saman tekevä minusta.
– En minäkään. Lähdetään oikealle, siellä pitäisi olla meren.
Ja me läksimme.
Katsahdin jälelle. Kaukana aavalla yleni kumpare, vaan sen yllä säteili aurinko.
– Katsotko, olisiko mies noussut kuolleista? Älä pelkää, ei se perästä tule. Oli se lukumies tosiaankin terävä… Oli siinä toveria! Ohhoh, veli! Huononevat ihmiset, vuosi vuodelta yhä huononevat! – sanoi sotamies surullisesti.
Aro, ääretön ja autio ja kylpien aamuauringon kirkkaissa säteissä, aukeni ympärillämme ja yhtyi kaukana taivaaseen, missä valo oli niin kirkasta, hymyilevää ja runsasta, että jokainen likainen ja väärä teko tuntui mahdottomalta keskellä tuota vapaan tasangon ääretöntä lakeutta, jota sinervä taivas hyvyydellään kattoi.
– Minulla on haikea nälkä, – sanoi toverini mahorkasta paperitöllöä käärien.
– Mitähän saisi tänään syödä ja missä?
Se oli arvoitus!
Tähän lopetti kertoja – naapurini erään sairashuoneen kopissa – kertomuksensa ja lisäsi:
– Siinä kaikki. Meistä tuli hyvät ystävät sen sotamiehen kanssa ja me saavuimme yhdessä Karssin alueelle. Hän oli hyväntahtoinen ja paljon kokenut poika, tyypikäs paljasjalka-kulkuri. Minä kunnioitin häntä. Vähään-Aasiaan asti kulimme yhdessä, siellä sitte hävisimme toisistamme.
– Muistatteko koskaan nikkaria? – kysyin minä.
– Kuten näette tai – kuten kuulitte…
– Ja miltä tuntuu?
Hän naurahti.
– Mitäs minun pitäisi tuntea? Ei ollut minun syyni, että hänen niin kävi, samoin kuin ei ole teidän syynne, miten minun on käynyt… Eikä mikään ole kenenkään syy, sillä kaikki olemme me samallaisia – elukoita.
AJAN RATOKSI
Raskaita, harmaita savukierteitä tuprutellen painui matkustajajuna suunnattoman matelijan kaltaisena keskellä viljapeltojen merta aron syvyyteen. Savun kanssa hajosi paahteiseen ilmaan äkäistä ryminää, joka hetkeksi oli häirinnyt avaran, aution lakeuden velttoa äänettömyyttä ja pienen aseman seutua, minkä yksinäisyys keskellä tasankojen hiljaisuutta herätti raskaita tunteita.
Ja kun kumea, mutta elämää tietävä junan humu oli haihtunut pilvettömän taivaan holveihin, vallitsi aseman seudulla jälleen jäytävä raukeus ja aron unelias yksitoikkoisuus tuntui enenevän.
Aro kuumotti kullankeltaisena, taivas helakan sinisenä. Kumpikin tuntui käsittämättömän suurelta. Ruskeat asemarakennukset, jotka olivat viskotut näiden väliin, tekivät arkipäiväisen vaikutuksen, joka turmeli tuon raukean kuvan keskustan, minkä mielikuvista ja aatetta vailla oleva taiteilija oli piirtänyt.
Joka päivä sukeltaa arolta asemalle 12 ja 4 aikaan junia pysähtyen siihen pariksi minuutiksi. Nämä neljä minuttia ovat aseman ainoa ja päähuvitus. Ne tuottavat vaihtelua palveluskunnan yksitoikkoiseen elämään. Jokaisessa junassa on joukko kirjavapukuista yleisöä. Ne ilmestyvät tuokioksi. Vaunujen ikkunoista vilkkaa heidän väsyneet, kärsimättömät ja veltot kasvonsa. Helähtää kellon soitto, kimeä pillin vihellys kuuluu, veturi puhkaa ja he kiitävät pois, kauas kaupunkeihin, missä kiehuu meluinen elämä.
Aseman palveluskunnasta, joka on turtunut ikävän yksitoikkoisuudessa, on huvittavaa nähdä noita kasvoja ja junan mentyä on puhetta kotvaksi yhdestä ja toisesta tuokion huomiosta. Heidän ympärillään levitteleikse äänetön aro, yllä kaartuu taivas välinpitämättömän näköisenä ja heidän mielissään asuu samea kade niitä ihmisiä kohtaan, jotka joka päivä kiitävät heidän ohitsensa jättäen heidät elämään ja olemaan aivan kuin osattomiksi elämästä.
Ja siinä ne junan mentyä seisovat asemasillalla seuraten silmillään tumman juovan katoamista kullalle hohtavien viljapeltojen äärettömyyteen, mykistyneinä ohi vilahtaneen elämän vaikutuksesta.
Siinä ovat melkein kaikki. Asemapäällikkö, hyväntahtoinen, lihava, vaaleatukka mies, jolla on tuuheat viikset kuin kasakalla; hänen apulaisensa, ruskeaverinen ja teräväpartainen nuorimies; asemavahti Luka, pientäkättä oleva, nokkela, viekas mies, sekä eräs vaihdemies, Gomosov, tanakka, leveäpartainen ja juro musikka, jonka naama on aina vakava ja pullea.
Asemahuoneen oven vieressä istuu penkillä päällikön vaimo, pieni, paksu nainen, joka on haleta kuumuudesta. Hänen polvillaan nukkuu lapsi, jonka posket ovat yhtä pyöreänpullakat kuin äidinkin.
Juna painuu ylänteen taa ja näyttää kuin se sukeltaisi maan sisään.
Silloin asemapäällikkö virkkaa vaimolleen:
– Jokos se tee on valmista, Sonja?
– Tietysti, – vastaa tämä hiljaa ja vetelästi.
– Luka! Kuuleppas, ota ja lakaise asemasilta… ne ovat taas tiputelleet sen roskaa täyteen…
– Kyllä,
