style="font-size:15px;"> Sitte hän antaa Lukalle käskyn, joka aina kuuluu vanhaan tapaan ja kutsuu apulaistaan, joka on heillä ruokamiehenä:
– No, mentäisiinkö päivälliselle?
Ja apulainen vastaa yksikantaan:
– Kuten ainakin…
He poistuvat huoneeseen, jossa on paljo kukkia ja vähän huonekaluja, mutta paljo keittiön ja lapsen kääreiden hajua. Täällä keskustellaan pöydän ympärillä siitä, mitä äsken oli vilauksella nähty.
– Näittekö, Nikolai Petrovitsh, toisen luokan vaunussa erästä vaaleatukkaista naista, jolla oli keltainen puku? Oli se aika hempukka!
– Mukiin menevä, mutta mauttomasti puettu… – vastaa apulainen.
Hän puhuu aina lyhyeen ja vakuuttavasti, sillä hän pitää itseään kokeneena ja sivistyneenä miehenä. Hän on päättänyt kymnaasin. Hänellä on mustakantinen vihko, johon hän kirjoittelee kaikenmoisia ajatelmia penkoen niitä sanomalehtien nurkkanovelleista ja kirjoista, jotka sattumalta joutuvat hänen käsiinsä. Päällikkö tunnustaa kaikessa ja tinkimättä hänen auktoriteettinsa, kun se vain ei koske virka-asioita, ja kuuntelee häntä hartaasti. Varsinkin ovat hänen mieleensä Nikolai Petrovitshin vihkoon kirjoitetut viisaudet ja niitä hän aina sydämensä yksinkertaisuudella ihmettelee. Apulaisen huomautus puvun johdosta saa Matvei Jegorovitshin kysymään:
– Eikö sitten keltainen sovi vaaleaveriselle?
– Tarkoitin kuosia enkä väriä, – selittää apulainen ammentaen marjahilloa lautaselleen lasimaljakosta.
– Kuosia… sitähän minäkin, – säestää päällikkö.
Puheeseen tarttuu vaimo, jota asia koskee lähemmin. Mutta kun nämä ihmiset ovat keskinkertaisella kehityskannalla, venyy keskustelu hitaasti ja saa harvoin liikkeelle tunteita.
Melkein joka tunti tulee tavarajunia, joiden palvelusväki on tuttua joukkoa. Kaikki nuo konduktöörit ovat unisia nahjuksia, ikävien aromatkojen veltostamia. Joskus nämä kertovat radalla kohdanneista tapauksista tai tietävät uutisia; niin ja niin monennella virstalla jäi joku junan alle, sitä ja sitä on sakotettu virkavirheestä tahi on joku saanut ylennystä. Tämmöiset tiedot ahmitaan herkkupaloina.
Vaan aurinko kierii hitaasti aron äärtä kohden. Kun se on ehtinyt maan laitaan, hehkuu se purppuralle. Arolle valahtaa punertava hämy, joka herättää kaipauksen surumielisen tunteen, selittämättömän halun jonnekin kauas, pois tästä tyhjyydestä. Ja sitte aurinko vitkaan painuu syvemmä… Taivaalla leikkivät sen valot vielä kauan aikaa kuin hiljaiset sävelten aallot. Mutta vähitellen sammuu ehtoisen ruskon leimu, hämärä hiipii kätköstään esiin, lämmin ja uinaileva. Tähdet syttyvät palamaan ja vilkkuvat hätäisesti kuin pelästyneinä maassa vallitsevasta ikävästä.
Aseman kietoo vaippoihinsa yö, musta ja tyly. Sytytetään lyhdyt. Kirkkaimmin ja korkeimmalla palaa viheriä tuli merkkipatsaassa. Sen ympärillä on pimeä äänettömyys.
Toisinaan helähtää kello. Se on junan tulomerkki. Hätäinen kaiku kiitää arolle ja sammuu siellä. Kohta tämän jälkeen sukeltaa pimeästä punainen, vilkkuva valo esiin ja aron hiljaisuus värähtelee veturin kumeasta huohotuksesta.
Aseman väestön alin kerros elää toisenlaisissa oloissa kuin ylin. Vahtimies Lukaa kiusaa myötäänsä ajatus päästä pistäytymään vaimonsa ja veljensä luo kylällä, jonne tulee seitsemän virstaa. Siellä on hänellä talous, kuten hän selittää Gomosoville, pyytäessään tätä juroa miestä "hoitamaan virkaansa" sillä aikaa.
Sana "talous" saa Gomosovin aina raskaasti huokaamaan ja hän sanoo Lukalle:
– Ka, mene vain. Eihän se talous tule ilman toimeen…
Mutta toinen vaihdemies, Afanasi Jagodka, entinen sotamies, jonka pyöreät, punaiset kasvot ovat harmaassa harjaksessa, on ilkeä ja pistelijäs eikä usko Lukaa.
Конец ознакомительного фрагмента.
Текст предоставлен ООО «ЛитРес».
Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию на ЛитРес.
Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.
