hänen äänensä vaihtui toiseksi ja hänen puhetapansa tuli uudeksi. Nuo kuvaavat sanasutkaukset eivät vyöryneet enempi hänen huuliltaan ja hänen äänensä ei ollut enää meluava ja riemahteleva. Hän puhui sensiaan niin hiljaa, että hänen tahtomattaankin ympäristö muuttui hiljaiseksi, niin hiljaiseksi, jotta hiljaisinkin ääni soi melkein kaameasti. Puhuessaan hän ei uskaltanut kohottaa katsettaan. Hän kuvitteli seisovansa pimeässä, jottei kukaan voisi nähdä hänen kasvojaan ja hän ei korottanut ääntäänkään. Hänen ei tarvinnutkaan. Sillä hiljaisuus kasvoi hänen sanojensa mukana ja tuntui valtaavan koko huoneen, jossa tuo hiljainen ääni kuului ikäänkuin ihminen olisi yksinäisyydessä kertonut sisäisimmät ajatuksensa itselleen.
"Kun minä kiitän teitä nyt puheessa", alkoi pikku Bob, "kiitän teitä nuoruusvuosien ystävyydestä ja ajasta, joka nyt on jo ohi, niin te odotatte joka-ainoa, että minä sanoisin jotain huvittavaa ja sattuvaa. Mutta minä en ensinkään ajattele tehdä tuota. Ja syy on se, ettei minulla ole sanottavana mitään huvittavaa teille. Vaikka minä itsestäni koetan kuinka tarkkaan tahansa etsiä, niin minä en löydä itsessäni missään huvittavaa ja ilon aiheita. Yksin ollessani minä en naura.
"Onnellinen on ihminen vain, joka voi hymyillä yksinäisyydessään kaikille, ja kaikella elämässä, hymyillä täydellisyydentunteesta valoisasti omalle kukkealle onnensa elämälle. Minä en voi tehdä niin, ystäväni, mutta älkää vain luulko, etten minä koskaan ole voinut tehdä sitä."
"Oli aika, jolloin minullakin oli aurinkoisia päiviä, ja minä kävin polkuni niin joustavasti ja helposti ikäänkuin ei mikään olisi kyennyt minua väsyttämään. Se aika oli silloin kun te ensikerran näitte minun iloisena ja minä tartutin minun iloni teihin.
"Senjälkeen minä olen muuttunut ja sitä minä en voi sanoa, mikä minun on muuttanut, yksinkertaisesti minä en tiedä sitä itse. Ehkäpä muutos tapahtui silloin kun minä aloin huomata, että elämässä on niin paljon loppumatonta surua. Silloin kai rupesin epäilemään omaa iloani ja ehkä ovat nuo epäilykset tummentaneet minun sieluelämäni. Tästä kaikesta minä en vielä paljon tiedä. Minä tiedän vain, että kerran minusta tuntui niin kummalliselta, kun te kaikki olitte valmiit ylistämään minun iloisuuttani ja silloin teidän naurunne sorisi niin omituisesti minun korvissani. Minun oma nauruni sorisi vielä kummallisemmin. Toisinaan minä tunsin tuskaa, kun minä kuulin sitä itse. Mutta juuri siksi, kun te olitte niin huvitettuja minun iloisuudestani, minä pakoitin itseni jatkuvasti olemaan iloisena. Minä en tahtonut väistää teidän ystävällisyyttänne ja minä tunsin, että minun olisi täytynyt olla ilman sitä, jos minä en olisi huvittanut teitä. Sillä tavalla minä huvitin teitä, ja – tunnustanko sen? – samalla kertaa, kun iloisuus tuli minulle pakoksi, aloin minä tuntemaan hieman suuttumusta teihin, jotka pakoititte minua siihen. Voitte ajatella, että usein, kun olen istunut teidän seurassanne ja laulanut laulujani, kertonut kaskujani, minä olen tuntenut halua murtaa kaikki, särkeä pullot ja lasit ja tuskasta huutaa, pakoittaakseni teitä edes sanomaan vain: 'Mutta Bob! Mitä sinulle on tapahtunut?' Nähkääs, minulle ei ole tapahtunut mitään muuta kuin että ilo minussa on kuollut ja elää vain teeskenneltynä. Tuo nyt ei ole juuri kertomisen arvoista. Mutta minä tiedän, että jollen minä olisi kertonut tätä teille nyt, en minä olisi koskaan saavuttanut omaa itsenäisyyttäni. Senvuoksi minä sanon teille nyt totuuden. Ja se kuuluu näin:
"Minä olen yksinäinen, surumielinen ja ystävyyttä rakastava olento. Minä pidän teistä kaikista, ei senvuoksi, että te niin helposti nauroitte minun ilveilyilleni, vaan siitä välittämättä. Te olitte ensimmäisiä ihmisiä, joitten kättä minä puristin, kun minä tulin julkiseen elämään ja senvuoksi minä pidän teistä. Minä pidän teistä senvuoksi, että minä joskus arvelen teissäkin jokaisessa olevan kipeän kohdan, joka vuotaa verta sisälle päin samoin kuin minussa itsessänikin. Eroitus on vain se, ettei kenellekään ole juolahtanut mieleen ilmoittaa tuota sairauttaan, ei kellekään paremmin kuin minullekaan, joka olen iloisin meistä kaikista. Te olette sanoneet sen minulle niin usein, että minun täytyy kai edes jotain uskoa todeksi siitä. Mutta jos se on totta, niin Jumala armahtakoon meitä kaikkia."
Bob vaikeni hetkeksi. Sitten kohotti hän avoimesti katseensa ja jatkoi:
"Näyttää siltä, että kaikilla ihmisillä on jotain hävettävänä toisilta. Minussa se hävyntunne lienee ollut myötä-syntyistä. Sillä minä en ole koskaan voinut puhua avoimesti itsestäni, ennenkuin tänä päivänä. Minä olen sanonut jo teille minkävuoksi sen olen tehnyt. Ja te tiedätte kyllä itse, jos ajattelette, vaikka ehkei kukaan ennen ole tullut sitä ajatelleeksi. Minä olen vaiennut senvuoksi, että niin pian kuin minä en ole lyönyt leikkiä, olen minä kohdannut vieraita ja ihmetteleviä katseita. Silloin minä olen alkanut juttuni tunteakseni kodikkuuden viehätystä.
"Tuntea kodikkuutta maan päällä! Sehän on suurinta ja korkeinta. Mutta minä en ole saavuttanut maaliani. Minä olen vain tullut yhä vieraammaksi. Minulla on ollut häveliäisyyttä niin paljon puhua itsestäni, että koettaessani tehdä sitä olen voinut sanoa ainoastaan totuuden puolittain.
"Sitäpaitsi minä tunnen nyt kuinka paljon minä vielä tarvitsisin rohkeutta sanoakseni kaikki teille. Lieneeköhän samalla tavalla meidän kaikkien laita?
"Nyt minä tahdon kuitenkin koettaa antaa teille yhden lupauksen, nimittäin, etten minä koskaan ole näyttävä teille hymyä huulillani, kun minun sieluni on surullinen. Minä en ole enää niin epärehellinen, kuin minä olen tunnustanut olleeni, jotta tulisin hymyhuulin luoksenne viekkaudella narraamaan itselleni ystävyyttä, jota minun sydämeni ei voi saavuttaa, kun se on suruinen ja raskas. Minä en tahdo kauvemmin itselleni valehdella saadakseni teidän hyväileviä sanojanne ja toverillisia kädenpuristuksianne osalleni.
"Minä olen näyttäytyvä sellaisena kuin todella olen, ja minä en koskaan kadu, että minä olen tänään saanut voimaa paljastaa itseni vertaisilleni."
Niin puhui pikku Bob ja hänen maljansa juotiin hiljaisuudessa, ilman hyvähuutoja. Hän istui illan kostein silmin toveriensa seurassa ja hän tunsi vuosien perästä ensi kerran itsensä vapaaksi mieheksi.
II
Seurustelu Bob Flodinin tutkintojuhlassa ja tuo varsin kummallinen puhe, jonka hän itse piti, antoi aihetta monille selvittelyille ja oikaisuille. Alussa olivat kaikki toverit sen välittömän lämmön valtaamina, jolla tuo pieni mies oli puhunut, ja jopa pari toveria huomauttivatkin, että Bobia oli ymmärtämättömyydestä käsitetty väärin. Oltiin oltu siksi paljon itsekkäitä nauttiessa Bobin leikillisyydestä, että unohdettiin kokonaan hänet itsensä ihmisenä. Se oli suuri häpeä, ja se täytyy vastaisuudessa hyvittää. Bob oli tunteellinen luonne, jota täytyy ymmärtää toisin kuin useimmat olivat häntä ymmärtäneet. Häntä tuli kohdella hienotunteisesti, ja toverien täytyi tunnustaa, etteivät he ehkä aina ole olleet kyllin huomaavaisia Bobia kohtaan. Ensi lämmössä kohosi arvostelu hänestä ihmisenä siihen saakka, että hänet selitettiin nerokkaaksi tunneihmiseksi, joka oli heidän kaikkien yläpuolella. Tämä käsitys, jonka lausuivat seurueen johtomiehet, pidettiin ensiaikoina täysin pätevänä.
Bob ei tiennyt, mistä toverit keskustelivat, vaan tunsi, että käänne oli tapahtunut hänen edukseen. Hän tunsi itsensä ikäänkuin toiseksi ihmiseksi, eli oikeimmin – hän tunsi itsensä siksi ihmiseksi, mikä hän aina oli ollut. Hänen olentoonsa tuli samalla kertaa jotain hienoa ja avonaista, ja toverit huomasivat ihmeekseen, että tuo somisti häntä vielä paremmin kuin hänen entinen teeskennelty iloisuutensa. Tämä sai puolestaan aikaan kokonaan läpitunkevan muutoksen kaikissa, jotka kuuluivat tähän seurapiiriin. Oli kuin ympäristö ja yhdessäolo olisi heidät kaikki muuttanut samallaisiksi. Harrastukset laajenivat ja osanottavaisuus kasvoi suuremmaksi. Pitkiä hetkiä voi vieriä keskustelussa, joka ei koskaan horjahtanut ilveilyksi, vaan pulppuili elämänilosta, joka näytti povellaan kätkevän koittavan keväimen.
Bob
