Eräänä päivänä, kun toukokuun aurinko heitti kirkkaita säteitään Fyrijoen aalloille havaitsi hän seisovansa huoneessaan katsellen onnesta hymyillen akkunan alla olevan pienen puutarhan yli, tietämättä itsekään miksi.
Saman päivän iltana lauloi Bob ensimmäisen laulun tuon toveripiirissä vietetyn muistorikkaan tutkintojuhlan jälkeen. Hän tunsi jonkunlaista ihmettelyä, kun hän alkoi, mutta ihmettelyntunne liukui kuin pilvenhattara ohi hänen sielunsa. Pikku Bob lauloi kasvavalla tunteella laulun laulun perästä ja ilo kohosi hänen ympäristössään ikäänkuin kaikuna hänen oman sydämensä juhlivasta riemusta.
Eräs tovereista, joka kohotti lasinsa pikku Bobille, sanoi:
"Nyt sinä olet jälleen oma itsesi. Terve, pikku Bob! Nyt tunnemme me sinun taas."
Pikku Bob kuuli sanat, mutta hän ei ymmärtänyt niitä. Hän nauroi iloisinta nauruaan ja joi lasin pohjaan. Sitten lauloi hän taas. Seurueesta ei erottu ennen kuin paljon jälkeen puoliyön.
Mutta kun Bob tänä iltana tuli kotiin, tunsi hän sielussaan, että illan kuluessa oli joku kuvailemattomalla tavalla tuottanut tuskaa hänelle. Hän ei ensin ymmärtänyt mistä se johtui. Hän tunsi vain tuivertavaa tuskaa rinnassaan. Oli ikäänkuin hänen sydämmessään olisi ollut jotain vihlovan terävää, joka kasvoi kasvamistaan. Bob etsi muistoistaan. Hän muisti vihdoin toverinsa sanat. Kuinkas ne olivatkaan? "Nyt tunnemme me sinut taas." Mitä hän tarkoitti tällä? Mitä mahtoikaan hän tarkoittaa?
Bob koetti kaiken voitavansa, päästäkseen noista surullisista ajatuksistaan ja lopulta ne haihtuivatkin mielestään unessa. Mutta kun hän heräsi, oli huone ja kaikki esineet siellä saaneet niin kylmän, valvovan, kuivan ja epäsointuisen värin, ja aurinko, joka heitti säteitään akkunasta sisälle, ei paistanut niinkuin ennen. Oli keltaista, kylmää päivää vain, ilman lämpöä. Mitä tämä on? ajatteli pikku Bob. Mitä tämä on?
Hän muisti samassa. Ja vitkalleen järjestyivät hänen ajatuksensa.
Bob ei tahtonut kumminkaan uskoa noita ajatuksia ja koetti tarmokkaasti vapautua niistä. Hän taisteli itsensä kanssa ja itseään vastaan. Hän ei tahtonut uskoa, mitä hän näki. Hän sulki silmänsä väkisin, sulkeutui sisälle ja kirjoitti väitöskirjaansa. Hän tiesi itse, että jos hän tulisi selvyyteen siitä, jota hän pelkäsi, ennenkuin väitöskirja oli valmiina, hän ei pääsisi koskaan niin pitkälle, jotta voisi lähettää sen painettavaksi. Mutta Bob oli arka ja ujo tähän aikaan. Hän pysytteli poissa toverien seurasta niin usein kuin hän suinkin voi käyttää tekosyitä ja kun se ei onnistunut; oli hän alussa itseensä sulkeutunut ja hiljaa. Luonnollisesti se herätti muutamien ihmettelyä ja antoi aihetta enemmän tai vähemmän tunkeileviin kysymyksiin. Mutta kaikkein kummaksi Bob ei näihin kysymyksiin vastannut laisinkaan. Hän sensijaan oli olevinaan iloinen. Hän lauloi, hän kertoi ja oli kuin itse iloisuus. Hän muuttui päivä päivältä yhä enemmän entiseksi kunnon Bobiksi. Hänen silmiään ei nykyään juuri kukaan voinut eroittaa. Sillä niin syvälle ne olivat vajonneet hänen päähänsä ja hän nauroi tavallista useimmin.
Mutta samana päivänä, kun Bob oli saanut väitöskirjansa valmiiksi ja jätti käsikirjoituksen painoon, meni hän kotiin ja sulkeutui huoneeseensa, istui ja kertasi ajatuksissaan koko elämänsä.
Hän pääsi itsessään sopusointuun siitä, että hän oli koko ajan tiennyt ja ymmärtänyt kaikki, mitä oli tapahtunut, vaikkei hän ennemmin kuin nyt, ollut tahtonut nähdä kaikkea sitä tuossa vihlovassa alastomuudessaan.
Houkkio hän oli ollut, joka oli uskonut voivansa puhua sydämensä tunteista ihmisille. Parantumaton houkkio. He olivat kuunnelleet häntä ja he olivat mieltyneet hänen sanojensa sointuun samoin kuin ennen kiintyivät hänen ilonsa eloisuuteen ja naurunsa hilpeyteen.
He luulivat ymmärtävänsä häntä, ja jää oli sulanut sydämistä eräiden ihmisten seurassa, jotka olivat pyrkineet lähelle toisiaan. Kaikki olivat olleet onnellisia muutamia päiviä ja Bob itse oli ollut onnellisin kaikista. Oi, niin sanomattoman onnellinen!
Mutta niin menivät päivät ja menneiden päivien mukana hävisi ensimmäinen vaikutelmakin. Sitten palasivat hiljalleen ja huomaamatta entiset harmajat arkiset päivät ja tämän kaikkitasoittavan voiman vallassa alkoivat ihmiset katsoa toisiinsa ja kysyivät itseltään:
Ei suinkaan tämä voi olla mahdollista? Emmehän voi olla uskomatta sitä, mitä me itse olemme nähneet?
Ja tämän äärettömän raskaan kaikkivallan voiman alla pusertui Bobin merkityksettömän pieni kohtalo mitättömiin. Sointu hänen sanoistaan oli poissa ja niitten sisällystä ei ollut kukaan uskonut.
Bob tunsi itsensä yksinäiseksi ja entistä enemmän halveksituksi, ja hän ei voinut käsittää, että hän oli ollut kerran niin tyhmä ja koettanut puhumalla oikaista toisten käsitystä omasta itsestään. Pikku Bob häpesi sekä iloisuuttaan että vakavuuttaan, sekä avonaisuuttaan että teeskentelyään, koko raukkamaista minuuttaan, jota ei hän itse eikä kukaan muu kuten hän luuli, koskaan voi ymmärtää.
KERTOMUKSIA
I
Monta vuotta oli kulunut siitä tapauksesta, joka teki niin voimakkaan vaikutuksen Robert Flodiniin hänen nuoruudenpäivinään. Pikku Bob oli aikoja sitten hävinnyt yleisestä tietoisuudesta, oli vain enää muutamia hänen Upsalaystävistään, jotka juhlatilaisuuksissa muistelivat tuota tuttavallista hyväilynimeä.
Tämä kertomus alkaa eräästä jouluaamusta 90 luvun alussa, kun kuninkaallisen kirjaston amanuenssi filosofian tohtori Robert Flodin pukeutui toalettinsa ääressä.
Menneen päivän muisto – itse jouluaaton – lempeä, valoisa mieliala täytti hänet vieläkin kokonaan. Hän kiinnitti hyvin huolella kaulaliinaansa neulan, jonka hänen vaimonsa oli hänelle joululahjaksi antanut, lukemattomien paperien sisään käärittynä ja johon oli melkein kilo villalankaa ympäri keritty. Hänen silmänsä kostuivat, kun hän tarkasteli tuota pientä koristetta, jonka aito helmi loisti hänelle peilistä kuin kyyhkysen silmä. Se oli hänen oma ja hän ajatteli sitä koettaessaan sitä mustaan kaulahuiviinsa. Kyyhkysen silmä, ajatteli hän, ei senvuoksi, että hän oikeastaan tiesi, miltä sellainen todellisuudessa näytti, vaan senvuoksi, että hän oli tottunut ajatuksissaan kyyhkyseen liittämään jotain valoisaa, hyväntekevää ja viatonta.
Sitten hän kääntyi ja katsoi avoimesta ovesta koko huoneiston läpi. Hänestä kaikki tuntui juhlallisilta, melkein kunnioitustaherättäviltä jokainen esine hänestä näytti. Vierashuone tauluineen ja korkeine lamppuineen, sohvapöytä tummanvihreine pöytävaatteineen ja pianiino kukkaisvaaseineen, joista ruusut pitkävartisina sydäntalvella esiin pistivät, kaikki tuo, joka oli hänelle niin tuttua ja monasti näytti hänestä mitättömältä ja kovin jokapäiväiseltä, loisti tänä päivänä sellaisessa valossa, joka ei voinut tulla yksinomaan talviauringosta. Aurinko paistoi nimittäin sisään ja sen säteet kohtasivat kuusta, joka oli kaunistettu lukemattomilla välkkyvillä koristeilla ja värivivahduksilla, ja joka levitteli oksiaan muistuttaen riikinkukon pyrstön väriloistoista uhkeutta.
Ei, se ei voi olla aurinko, joka vaikutti kaiken tämän. Se oli kodin onni, jota ei kukaan voinut lähestyä tuntematta jotain vaikutusta siitä, jota kahden ihmisen sopusointuisuus voi muillekin jakaa. Se oli perheen suuren juhlan onni, jonka symboli loistaa lukemattomissa väreissä, lämmittää omalla ruoallaan ja juomallaan, tarjoo ajatuksensa lahjoissa, joita tuhlaten sataa perheen jäsenille ylöllisenä hyväilyinä.
Tohtori seisoi avoimessa ovessaan, tunsi kaikkea tätä ja kuuli etempää vaimonsa äänen joka lakkaamatta katkesi ja sekaantui helisevään pojan ääneen,
