olevaan kylään Niilin varrelle, niin he olisivat pelastuneet. Idrys ja Gebr eivät varmasti uskaltaisi ajaa sinne saakka peläten joutuvansa viranomaisten käsiin.
Stas tönäisi Idrystä olkapäähän sanoen:
– Anna minulle vettä.
Idrys antoi auliisti, koska vettä oli vielä runsaasti jäljellä ja kamelit oli sitä paitsi juotettu edellisenä yönä. Sitä paitsi hän tiesi kokeneena erämaan kulkijana, että myrskyä tavallisesti seurasi sade, joka täyttää syvänteet vedellä.
Stasin oli todellakin jano, hän joi paljon ja antamatta vesileiliä takaisin hän tönäisi Idrystä uudelleen ja sanoi:
– Pysäytä karavaani.
– Miksi? sudanilainen kysyi.
– Tahdon nousta pikku "bintin" kamelille ja antaa hänelle vettä.
– Dinahilla on enemmän vettä kuin minulla.
– Mutta hän on ahne ja on kai juonut sen loppuun. Sitä paitsi teidän tekemässänne satulassa on varmaankin paljon hiekkaa. Dinah ei tiedä, miten sen kanssa on meneteltävä.
Idrys sivalsi kamelia ruoskalla, ja he ajoivat hetken ääneti.
– Mikset vastaa? kysyi Stas.
– Ajattelen, että olisikohan parempi sitoa sinut satulaan vai sitoa kätesi selän taa?
– Hulluttelet!
– En. Kyllä minä arvasin suunnitelmasi.
– Mitäpä minä tekisin, kun takaa-ajajat näinkin saavat meidät kiinni.
– Erämaa on Jumalan käsissä.
He vaikenivat. Karkeampi hiekka oli pudonnut maahan, mutta ilmassa oli vielä hienoa, punertavaa hiekkaa, jonka läpi aurinko hohti kuin kiiltävä kuparilevy. Saattoi kuitenkin nähdä jo kauemmaksi. Karavaanin edessä levisi tasainen hietikko, jonka rannalla teräväsilmäiset arabit huomasivat uuden pilven. Se oli edellistä korkeampi ja siitä kohosi patsaita, jotka olivat yläpäästä hyvin leveitä. Sieltä lähestyi hurja pyörremyrsky, joka pani arabien ja beduiinien sydämet takomaan hurjasti. Idrys peitti korvansa käsillä ja rupesi kumartelemaan lähestyvälle myrskylle. Hänen uskonsa yhteen ainoaan Jumalaan ei näyttänyt estävän häntä kunnioittamasta ja pelkäämästä muitakin jumalia, sillä Stas kuuli selvästi hänen sanovan:
– Herra! Me olemme sinun lapsiasi, älä surmaa meitä!
Mutta herra syöksyi heidän ylitseen ja iski kameleihin niin hirmuisella voimalla, että ne olivat tuupertua nurin. Eläimet kokoontuivat lähelle toisiaan ja painoivat päänsä yhteen. Hiekka nousi sakeana pilvenä ylös. Entistä synkempi pimeys peitti karavaanin, ja tässä pimeydessä heidän ohitseen lensi käsittämättömiä mustia esineitä, ikään kuin suuria kameleita. Pelko valtasi arabit, jotka luulivat niitä hiekan alle hautautuneiden vainajien sieluiksi. Huminan keskellä kuului kauheita huutoja, jotka olivat kuin itkua tai naurua, joskus kuin avunhuutoja. Mutta ne olivat ääniharhoja. Karavaania uhkasi paljon suurempi vaara. Sudanilaiset tiesivät hyvin, että suuri pyörre voisi heittää heidät kaikki ilmaan ja viskellä hietikolle. Sinne he hautautuisivat, kunnes seuraava pyörremyrsky joskus puhaltaisi hiekan heidän jäännöstensä yltä.
Stasia pyörrytti, hengitystä ahdisti ja silmät sokaistuivat hiekasta. Hän oli joskus kuulevinaan Nelin itkua ja ajatteli sen tähden vain tyttöä. Käyttäen hyväkseen sitä, että kamelit seisoivat pienessä rykelmässä ja että Idrys ei voinut nähdä häntä, hän päätti kiivetä hiljaa Nelin kamelille, mutta ei paetakseen vaan auttaakseen ja rohkaistakseen tyttöä. Tuskin hän oli kohottanut jalkojaan ja ojentanut kätensä Nelin satulaa kohti, kun suuri käsi sieppasi hänestä kiinni. Sudanilainen nosti hänet ilmaan kuin höyhenen, asetti eteensä ja sitoi palmuköydellä hänen kätensä ja sitten koko pojan satulaan kiinni. Stas puri hammasta ja koetti vastustaa, mutta turhaan. Kurkku kuivana ja suu hiekkaa täynnä hän ei voinut eikä halunnut vakuuttaa Idrykselle, että oli aikonut auttaa tyttöä, eikä paeta. Mutta kun hän hetken kuluttua luuli tukehtuvansa, hän alkoi huutaa:
– Pelastakaa pikku "bint"!.. Pelastakaa pikku "bint"!..
Mutta arabit pitivät omaa henkeään tärkeämpänä. Tuuli oli niin tuima, että he eivät pysyneet satuloissaan, eivätkä kamelit voineet seistä samalla paikalla. Beduiinit, Chamis ja Gebr hyppäsivät maahan pitääkseen kameleja suitsista kiinni. Idrys päästi Stasin takapaikalle ja teki samoin. Eläimet levittivät jalkansa seistäkseen lujemmin tuulta vastaan, mutta niitten voimat eivät riittäneet, ja karavaani alkoi hienon kivisateen piiskaamana ja tuulen työntämänä kiertyä ympäri. Näin kului tunti, toinen… Asema kävi yhä vaarallisemmaksi. Idrys käsitti, että ainoa pelastuskeino oli nousta kamelien selkään ja ajaa myötätuuleen. Mutta niin he joutuisivat Fajumiin, jossa heitä odottaisi egyptiläinen tuomioistuin ja hirsipuu.
– Surkeata! Idrys ajatteli. – Mutta myrsky pidättää myös takaa-ajajia, ja kun tyyntyy, ajamme taas etelää kohti.
Hän huusi, että kaikki istuisivat kameleille.
Samassa tapahtui jotakin, mikä muutti tilanteen täysin.
Tummat, melkein mustat hiekkapilvet alkoivat sinertää. Pimeys kasvoi, ja samassa jyrähti korkeudessa nukkunut, tuulen herättämä ukkonen. Se alkoi mahtavana, uhkaavana, vihaisena kulkea Arabian ja Libyan erämaiden väliä. Kuului ryske kuin vuoria ja kallioita olisi sortunut taivaasta alas. Ukkosen jyrinä kasvoi kasvamistaan, vapisutti maailmaa, juoksi pitkin taivaanrantoja, salama iski joskus sellaisella voimalla, että taivaankansi tuntui romahtavan maahan; sitten se taas vyöryi kolkosti jyristen, kohosi, häikäisi salamalla, ärsytti jyrinällä, heikkeni, kasvoi…
Tuuli tyyntyi kuin omaa voimaansa ihmetellen, ja jossakin äärettömän kaukana taivaan portit menivät ryskyen kiinni. Seurasi kuolonhiljaisuus.
Sitten kuului tässä syvässä hiljaisuudessa johtajan ääni:
– Jumala on vihurin ja myrskyn herra! Olemme pelastuneet!
He lähtivät liikkeelle. Mutta ympäröivä yö oli niin pimeä, ettei kameleja voinut erottaa, vaikka he ajoivat lähellä toisiaan. Sen tähden miesten täytyi koko ajan puhua äänekkäästi, jotteivät eksyisi toisistaan. Aika ajoin kirkkaat, siniset ja punaiset salamat sinkoilivat erämaan avaruudessa, mutta sitten tuli taas niin mustaa, että pimeys tuntui aivan käsin kosketeltavalta. Vaikka etummaisena ajavan beduiinin ääni koko ajan rohkaisi toisia, he olivat edelleen levottomia, sillä he ajoivat umpimähkään tietämättä minne päin kulkivat. Kamelit kompastelivat vähän väliä eivätkä pystyneet juoksemaan nopeammin. Ne hengittivät niin omituisen äänekkäästi, että koko erämaa tuntui huohottavan levottomasti. Vihdoin alkoivat suuret sadepisarat putoilla, ja samassa kajahti etumaisena ajavan ääni pimeydessä:
– Kohr!..
He olivat syvänteen reunalla. Kamelit pysähtyivät ja alkoivat sitten varovasti laskeutua.
9
Syvänne oli leveä. Sen pohjalla oli paljon kiviä, joitten välissä kasvoi matalia, okaisia pensaita. Syvänteen eteläisen seinän muodostivat korkeat kalliot, jotka olivat täynnä halkeamia ja koloja. Arabit tarkastelivat kalliota hiljaisen, mutta yhä tihenevän salamoinnin valossa. Pian he sattuivatkin löytämään matalanpuoleisen, mutta leveän, luolamaisen syvennyksen, johon he voisivat helposti sijoittua rankkasateen tullessa.
