miksi me lennämme näin? tyttö huudahti kääntyen matkatoverinsa puoleen.
– Luulen, että kamelit ovat pillastuneet ja he eivät pysty hillitsemään niitä, Stas vastasi.
Mutta kun hän huomasi tytön kasvojen kalvenneen, hän alkoi huutaa edellä ajavalle beduiinille pyytäen heitä ajamaan hiljemmin. Vastaukseksi pojan huutoihin kuului jälleen: "Jalla! Jalla!", ja kamelit kiisivät yhä hurjempaa vauhtia.
Ensin poika arveli, etteivät beduiinit olleet kuulleet häntä, mutta huudettuaan uudestaan saamatta vastausta hän huomasi, että Gebr yhä vain hoputti heidän kameliaan. Nyt hän rupesi ajattelemaan, etteivät kamelit rientäneet tällä tavoin itsestään, vaan niitä kannustettiin jostakin syystä yhä kiireemmin eteenpäin.
Hänen mieleensä juolahti, että ehkä he olivat kulkeneet harhaan ja nyt yritettiin voittaa menetetty aika, jotteivät isät toruisi heitä myöhästymisestä. Mutta kohta hän oivalsi, ettei asia voisi olla näin. Rawlison näet suuttuisi paljon enemmän Nelin rasittamisesta. Mitä tämä siis merkitsi? Miksi he eivät totelleet? Pojan viha alkoi nousta ja hän alkoi myös pelätä Nelin puolesta.
– Seis! hän huusi jaksonsa edestä kääntyen Gebriin päin.
– Uskut! (vaiti), huusi sudanilainen vastaukseksi.
Ja he kiisivät eteenpäin.
Egyptissä yö alkaa kello kuuden tienoissa. Iltarusko sammui siis pian, ja jonkun ajan kuluttua nousi taivaalle suuri, punertava kuu levittäen lempeätä valoa erämaan ylle.
Hiljaisessa yössä kuului kamelien raskas huohotus, kavioitten kolkot iskut hiekkaan ja joskus ruoskan läimäys. Nel oli jo niin uuvuksissa, että Stasin täytyi tukea häntä. Tyttö kyseli vähän väliä, eikö jo tultaisi perille, ja vain toivo siitä, että hän pian saisi nähdä isänsä, näytti antavan hänelle voimaa kestää. Turhaan lapset katselivat ympärilleen. Kului tunti ja toinen: ei näkynyt telttoja eikä tulia missään.
Stasin tukka nousi kauhusta pystyyn, sillä nyt hän ymmärsi, että heidät oli ryöstetty.
6
Rawlison ja Tarkowski todellakin odottivat lapsia, mutta eivät Wadi-Rajanin hiekkakummuilla, minne heillä ei ollut asiaa eikä halua matkustaa, vaan aivan toisella suunnalla, El-Fachenin kaupungissa, samannimisen kanavan varrella. Rawlison odotti lasten saapuvan heti auringonlaskun jälkeen, jos he, kuten hän laski, olivat lähteneet Medinetistä saman päivän aamulla.
– Niin, vastasi Tarkowski, – olen lähettänyt Stasille kirjeen, jossa kielsin matkustamasta yötä myöten, ja koska kysymyksessä on Nelin terveys, niin poikaan voi luottaa, vaikka hänen mielensä tekeekin rientää tänne.
– Hän on terhakka poika ja minä luotan häneen täydellisesti.
Ystävykset istuivat nyt tarkastamaan kanavatöiden suunnitelmia, ja tätä puuhaa kesti iltaan asti.
Kello kuusi, jolloin yö alkaa, he olivat jo asemalla ja kävelivät edestakaisin asemasillalla keskustellen hartaasti lapsistaan.
Merkinannot junan lähestymisestä lopettivat keskustelun. Hetken kuluttua alkoivat veturin lyhdyt näkyä pimeydestä ja kohta liukui jono valaistuja vaunuja asemasillan viereen. Juna pysähtyi.
– Heitä ei näy ikkunassa, Rawlison sanoi.
– Istuvat kai peremmällä vaunussa ja tulevat kohta ulos.
Matkustajat alkoivat poistua vaunusta, mutta he olivat etupäässä arabeja. Lapsia ei näkynyt.
– Joko Chamis on lähtiessä myöhästynyt junasta, sanoi Tarkowski surullisena, – tai hän on nukkunut liikaa yön matkustettuaan, ja siinä tapauksessa he tulevat vasta huomenna.
– Mahdollisesti, vastasi Rawlison huolestuneena.
– Mutta entä jos joku heistä on sairastunut?
– Stas olisi sähköttänyt siinä tapauksessa.
– Kuka tietää, vaikka sähkösanoma odottaisikin meitä hotellissa.
– Niin, lähdetäänpä sinne.
Mutta hotelliin ei ollut tullut sanomaa. Rawlisonin huolestuminen kasvoi.
– Tiedätkö, mitä vielä on voinut tapahtua, Tarkowski sanoi. – Jos Chamis on nukkunut liikaa, niin hän ehkä ei ole puhunut lapsille mitään, vaan on tullut heidän luokseen vasta tänään ja sanonut, että he matkustaisivat vasta silloin. Meille hän sitten selittää ymmärtäneensä väärin. Minäpä sähkötän Stasille varmuuden vuoksi.
– Ja minä Fajumin mudirille.
He lähettivät kaksi sähkösanomaa. Mutta vaikka ei vielä ollut syytä olla huolissaan, niin insinöörit nukkuivat seuraavan yön huonosti ja nousivat varhain aamulla.
Mudirilta tuli kello 10 tienoissa tällainen vastaus:
"Olen tiedustellut asemalta. Lapset matkustivat eilen
Garak-el-Sultaniin."
Saattaa helposti ymmärtää, että moinen tieto sekä ihmetytti että suututti isiä. Hetken he katselivat toisiaan ikään kuin eivät olisi ymmärtäneet sähkösanomaa, mutta sitten tulinen Tarkowski löi nyrkillä pöytään ja sanoi:
– Se on Stasin keksintöä, mutta kyllä minä pian vieroitan hänet sellaisesta.
– Sitä ei olisi häneltä odottanut, Nelin isä vastasi ja kysyi hetken kuluttua: – Entä Chamis?
– Joko hän ei ole tavannut heitä eikä tiennyt, mitä tehdä, tai on hän lähtenyt ajamaan heitä takaa.
– Niin minäkin luulen.
Tuntia myöhemmin he matkustivat Medinetiin. Teltoissa he saivat tietää, etteivät kamelimiehetkään olleet siellä, ja asemalla vakuutettiin, että Chamis oli lasten kanssa matkustanut El-Garakiin. Asia muuttui yhä sekavammaksi ja saattoi selvitä vasta El-Garakissa.
Tällä asemalla alkoi vihdoin kauhistuttava totuus tulla ilmi.
Asemapäällikkö, sama uninen egyptiläinen, jolla oli punainen fetsi päässä ja tummat silmälasit nenällä, kertoi nähneensä neljätoistavuotiaan pojan ja kahdeksanvuotiaan tytön vanhanpuoleisen neekerinaisen seurassa ja näiden ajaneen erämaahan. Hän ei muistanut, oliko kameleja ollut kahdeksan vai yhdeksän, mutta yksi oli ainakin ollut kuormattu kuin pitkälle matkalle ja kahdella beduiinilla oli ollut suuret mytyt satuloihin sidottuina. Hän muisti myös erään sudanilaisen kamelimiehen sanoneen, että lapset olivat englantilaisten, jotka aikaisemmin olivat lähteneet Wadi-Rajaniin.
– Palasivatko englantilaiset takaisin? kysyi Tarkowski.
– Palasivat eilen mukanaan kaksi tapettua sutta, vastasi asemapäällikkö, – ja minua vielä ihmetytti, miksi he palasivat ilman lapsia. Mutta en kysynyt heiltä syytä siihen, koska asia ei kuulunut minulle.
Sen sanottuaan hän poistui omiin toimiinsa.
Asemapäällikön kertoessa Rawlison valahti kalpeaksi kuin paperi. Tuskainen ilme silmissä hän katsoi ystäväänsä, otti hattunsa, nosti
