nousi siis ratsaille, vanha palvelija teki samoin, ja matkalaiset suuntasivat kulkunsa Pariisia kohti, tapaamatta juuri ketään kaduilla tai kaupungin ulkopuolellakaan.
Ruhtinaalle oli viimeöinen isku sitä kovempi, kun se merkitsi uutta maanpakoa. Onnettomat kiintyvät vähäisimpiinkin toiveisiin niinkuin onnelliset suurimpiin siunauksiin, ja kun heidän täytyy poistua paikalta, missä sellainen toive on hivellyt heidän sydäntään, tuntevat he samaa vihlovaa kaipuuta, jota karkoitettu kokee astuessaan alukseen lähdössä pois isänmaastaan. Nähtävästi jo moneen kertaan haavoittunut sydän kärsii pienimmästäkin pistoksesta; se katsoo suureksi huojennukseksi hetkellistäkin pahan välttymistä, joka on pelkkää tuskan poissaoloa, ja kaikki tuo johtuu siitä, että Jumala on kamalimpiinkin onnettomuuksiin suonut meille toivon kuten vesipisarankin, jota syntinen rikas mies helvetissä anoi Lasarukselta.
Tovin oli Kaarlen toive ollutkin enemmän kuin hetkellistä ilahdusta, silloin kun hän oli saanut hyvän vastaanoton Ludvig-serkultaan. Toive oli silloin vahvistunut ja alkanut tuntua todellisuudelta, mutta sitten oli Mazarinin epuutus äkkiä saanut näennäisen varmuuden raukeamaan jälleen unelmaksi. Ludvig XIV: n väleen peruutunut lupaus tuntui pelkältä pilkalta. Pilkalta kuten hänen kruununsa, valtikkansa, ystävänsä, – kuten kaikki, mikä oli ympäröinyt hänen kuninkaallista lapsuuttaan ja hylännyt hänet nuoruudenaikaisessa maanpaossa. Pilkkaa! – kaikki oli Kaarle II: lle pilkkaa paitsi se kylmä ja musta lepo, jota hänelle hauta tarjosi. Sellaisia olivat onnettoman ruhtinaan ajatukset, kun hän hevosensa ohjakset höllälle heittäen taivalsi toukokuun lämpimässä ja lempeässä päivänpaisteessa, jota pakolaisen synkeä ihmisviha piti niinikään tuskansa ivana.
16.
Remember!
Kahta matkalaistamme vastaan tuli noin puolen tunnin matkan päässä kaupungista vinhasti ratsastava herrasmies, joka kiireissäänkin kohotti hattuaan heidät sivuuttaessaan. Kuningas tuskin tarkkasikaan nuorta ratsastajaa – tämä nimittäin oli näköjään neljän- tai viidenkolmatta vanha, – joka useaan kertaan kääntyi ystävällisesti viittomaan eräällä veräjällä seisovalle vanhukselle. Veräjän takana kohosi kaunis punakattoinen ja valkoseinäinen rakennus, vasemmalla puolella Kaarlen suunnasta.
Pitkä ja laiha valkotukkainen ukko vastaili veräjän edustalta nuoren miehen tervehdyksiin isällisen hellillä hyvästelyviittauksilla. Lopulta lähtijä katosi solakkain puiden reunustaman tien ensimmäisestä mutkasta, ja vanhus oli palaamaisillaan taloon, kun matkalaiset veräjän kohdalle ehtineinä herättivät hänen huomiotansa.
Kuningas ratsasti yhä kumarassa, käsivarret veltosti riippuvina, antaen hevosensa edetä käyden ja melkein kokonaan omin päin, sillaikaa kun Parry hänen takanaan paremmin tunteakseen auringon lenseyttä oli ottanut hatun päästään ja antoi katseittensa harhailla molemmin puolin tietä. Ne osuivat silloin vanhuksen kasvoihin, tämän nojatessa veräjään, ja ikäänkuin jonkun oudon ilmestyksen kohtaamana ukko huudahti ja astui askeleen matkalaisia kohti.
Parrysta hänen silmäyksensä heti siirtyi kuninkaaseen, tähystäen tätä tovin. Se pikainen tarkastus kuvastui heti ilmeisesti vanhuksen kasvonpiirteissä, sillä nähtävästi tuntien nuoremman matkalaisen hän viipymättä liitti kätensä yhteen kunnioittavan hämmästyneesti, otti hatun päästään ja kumarsi niin syvään, että hän melkein painui polvilleen.
Niin hajamielisellä päällä tai oikeastaan ajatuksiinsa syventyneenä kuin kuningas olikin, käänsi tämä kunnioituksen osoitus hänen huomionsa vanhukseen. Kaarle pysähdytti hevosensa ja sanoi Parryyn kääntyen:
"Hyvä Jumala, Parry, mikä onkaan tuo mies, joka siten tervehtii minua?
Tunteekohan hän minut?"
Kiihdyksissään ja kalpeana oli Parry jo ohjannut hevosensa veräjän luo.
"Voi, sire", vastasi hän äkkiä pysähtyen viiden tai kuuden askeleen päähän yhä kumartavasta vanhuksesta, "olen ihan hämmästyksissäni, sillä minä luulen tuntevani tuon kunnon miehen. Niin, hän se tosiaan on! Salliiko teidän majesteettinne minun puhutella häntä?"
"Kernaasti."
"Tekö se olettekin, hra Grimaud?" kysyi Parry.
"Niin, minä", vastasi pitkä vanhus suoristautuen, mutta kunnioittavaa sävyänsä muuttamatta.
"Sire", huomautti nyt Parry, "en ollut erehtynyt. Tämä mies on kreivi de la Fèren palveluksessa, ja kreivi de la Fère, jos johdatte sen nimen mieleenne, on jalo aatelismies, josta olen puhellut teidän majesteetillenne niin usein, että hänen muistonsa on täytynyt jäädä sydämeennekin."
"Hän, joka auttoi isääni viimeisellä hetkellä?" kysyi Kaarle säpsähtäen.
"Aivan, sire."
"Ah!" huokasi Kaarle.
Sitten hän kääntyi vanhukseen, jonka vilkkaat ja älykkäät silmät näyttivät tutkistelevan hänen ajatuksiaan.
"Ystäväiseni", kysyi hän, "asuuko isäntänne, kreivi de la Fère, kenties tällä tienoolla?"
"Tuolla", vastasi Grimaud ojentaen käsivartensa taaksepäin veräjää kohti.
"Onko kreivi de la Fère nyt kotona?"
"Perällä, kastanjapuiden alla."
"Parry", sanoi kuningas, "en tahdo laiminlyödä näin rakasta tilaisuutta kiittää aatelismiestä, joka on osoittanut suvulleni niin kaunista uskollisuuden ja jalomielisyyden esimerkkiä. Pidelkää hevostani, hyvä mies, minä pyydän."
Ja heittäen ohjakset Grimaudin käsiin kuningas astui ihan yksinään Atoksen luo niinkuin vertaistansa tapaamaan. Kaarlella oli riittävänä opastuksena Grimaudin lyhyt ohje: "perällä kastanjapuiden alla"; hän jätti senvuoksi rakennuksen vasemmalleen ja asteli suoraan osoitettua puistokujaa kohti. Tien löytäminen oli helppoa; tuuheiden, jo lehtevien ja kukkivien kastanjain latvat ulottuivat kaikkien muiden yläpuolelle.
Saapuessaan valoisain ja tummien vinoneliöiden joukkoon, joita aurinko piirteli puistokujaan lehväholvin vaihtelevan tiheyden mukaan, nuori ruhtinas näki aatelismiehen, joka käyskenteli kädet selän takana ja näytti vaipuneen rauhallisiin mietteisiin. Kaarle II oli nähtävästi usein antanut kuvata häntä itselleen, sillä hän astui vähääkään epäröimättä suoraan kävelijää kohti. Askeleita kuullessaan kreivi de la Fère kohotti päätänsä, ja havaitessaan sorearyhtisen ja ylevännäköisen tulijan hän otti hatun päästään ja seisahtui. Lähestyttyään muutaman askeleen päähän otti Kaarlekin hatun käteensä ja virkkoi sitten ikäänkuin vastatakseen kreivin mykkään kysymykseen:
"Herra kreivi, tulen täyttämään velvollisuuden. Minun olisi pitänyt jo kauan sitten ilmaista teille rajatonta kiitollisuuttani. Olen Kaarle II Stuart, sen miehen poika, joka hallitsi Englantia ja kuoli mestauslavalla."
Loistavan nimen kuullessaan Atos tunsi väristystä suonissaan, mutta kun hän näki nuoren ruhtinaan seisovan avopäin ojentamassa kättään, samensi kaksi kyyneltä hetkiseksi hänen kauniiden silmiensä kirkasta sineä.
Hän kumarsi kunnioittavasti, mutta ruhtinas tarttui hänen käteensä.
"Ajatelkaahan, kuinka onneton olen, herra kreivi", sanoi Kaarle; "tarvittiin sattuma minun lähestyäkseni teitä. Voi, minulla pitäisi olla ympärilläni ne miehet, joita rakastan ja kunnioitan, mutta sen sijaan minun täytyykin vain tyytyä säilyttämään heidän palveluksensa sydämessäni ja heidän nimensä muistissani! Niinpä olisin matkannut porttinne
