otsansa hiessä, jos heidän isäntänsä olisi voinut heidät nähdä. Atos matkalla?.. se on käsittämätöntä. Oh, hitto, tämäpä kovin salaperäistä!.. Mutta oikeastaan ei hän olekaan se mies, jota kaipasin. Minä tarvitsen viekasta, kärsivällistä sielua. Ah, Melunissa tapaan apurin, tietämässäni pappilassa. Neljänkymmenen viiden lieuen taival – puolenviidettä päivän matka! No, sää on kaunis ja minä olen vapaa. Lähtekäämme liikkeelle vain."
Ja hän kannusti hevosensa raviin, suunnaten kulkunsa Pariisia kohti.
Neljäntenä päivänä hän ehti Meluniin.
D'Artagnan ei juuri koskaan kysellyt tietä tai muitakaan tavallisia tietoja. Sellaisissa seikoissa, milloin ei saattanut tulla kysymykseen aivan suuri erehdys, hän yleensä luotti terävänäköisyyteensä, kolmenkymmenen vuoden kokemukseen ja taattuun tottumukseen, jolla hän etsi opastustaan talojen ulkonäöstä niinkuin ihmistenkin kasvoista.
Melunissa d'Artagnan heti löysi pappilan, kodikkaan, valkoiseksi laastitun tiilirakennuksen, jonka räystäille kiipeili villejä viiniköynnöksiä ja päätykulmausta koristi kivestä veistetty risti. Alakerran salista kuului melua tai oikeastaan äänten hälinää, joka muistutti linnunpoikasten piipatusta näiden juuri untuvissaan rikottua munankuorensa. Muuan ääni tavasi selvästi aapista. Karkea ja samalla kimakka ääni torui mellastajia ja oikoi lukevan virheitä.
D'Artagnan tunsi tuon äänen, ja kun ikkuna oli auki, hän kumartui satulassaan köynnösten lehvien ja punaisten varsien lomasta karjaisemaan:
"Bazin! Hyvää päivää, kelpo Bazin!"
Lyhytkasvuinen, paksu, leveänaamainen mies, jonka päälakea koristi tonsuurin18 jäljittelyksi leikattu kiehkura lyhyttä, harmaata tukkaa, osittaisena verhonaan vanha, mustasta sametista tehty patalakki, nousi d'Artagnanin puhuttelun kuullessaan. Nousi ei ole sattuva sana, vaan poukkosi. Bazin tosiaan hypähti ylös vetäen mukanaan pientä jakkaraansa, jota lapset tahtoivat temmata häneltä rajummilla rynnäköillä kuin kreikkalaiset pyrkiessään valtaamaan Patrokloksen ruumista troijalaisilta. Eikä Bazin ainoastaan hypähtänyt, vaan myöskin pudotti toisesta kädestä aapisen ja toisesta patukan.
"Te!" hän äännähti; "te, herra d'Artagnan!"
"Niin, minä juuri. Missä on Aramis… ei, chevalier d'Herblay… ei erehdyn taaskin, – kenraalivikaari?"
"Monsieur", vastasi Bazin arvokkaasti, "monsieur on hiippakunnassaan."
"Mitä ihmettä?" ällistyi d'Artagnan.
Bazin toisti lauseensa.
"Kas vain! Onko Aramiilla nyt hiippakunta?"
"On, monsieur. Miksikä ei?"
"Hän on siis piispa?"
"Mutta mistä tulettekaan", sanoi Bazin jokseenkin vähäistä kunnioitusta osoittaen, "kun ette sitä tiedä?"
"Hyvä Bazin, me pakanat, me miekkamiehet olemme kyllä selvillä, milloin joku pääsee everstiksi tai kenraaliksi taikka Ranskan marskiksi; mutta kun jostakusta tulee piispa, arkkipiispa tai paavi, niin lempo minut korjatkoon, jos sellainen uutinen saapuu meidän korviimme ennen kuin kolme neljäsosaa maapallosta on ehtinyt käyttää sitä hyödykseen."
"Hiljaa, hiljaa!" varoitti Bazin kauhuissaan; "älkää turmelko näitä pienokaisia, joiden mieleen yritän juurruttaa niin hyviä periaatteita."
Lapset olivat tosiaan piirittäneet d'Artagnanin, ihaillakseen hänen ratsuaan, isoa miekkaansa, kannuksiaan ja sotaista ryhtiänsä. Enimmin he kuitenkin ihailivat hänen mahtavaa ääntänsä, joten hänen sadatuksensa kajahdettua koko koulu kertasi: "lempo minut korjatkoon!" kamalassa naurun, riemastuksen ja tömistelyn pauhussa, joka suuresti huvitti muskettisoturia ja sai vanhan kasvattajan ihan menettämään malttinsa.
"Siivolla!" huusi hän; "vaietkaa toki, villityt!.. Kas niin tuskin olette täällä, herra d'Artagnan, kun jo kaikki hyvät periaatteeni lentävät tiehensä… Teidän mukananne tulee epäjärjestys kuten tavallista… Baabel uudistuu!.. Voi, hyvä Jumala, millaisia ryökäleitä!"
Ja arvoisa Bazin huiteli oikealle ja vasemmalle iskuja, jotka nostivat koululaisten melun kaksinkertaiseksi, vaikka muuttaen nuottia.
"Ette ainakaan täällä viettele enää ketään", kivahti hän.
"Niinkö luulet?" sanoi d'Artagnan, ja hänen hymynsä karmi Bazinin selkäpiitä.
"Pystyy hän siihenkin", mutisi jälkimmäinen.
"Missä herrasi hiippakunta on?"
"Monseigneur René on Vannesin piispa."
"Kuka hänelle onkaan toimittanut nimityksen?"
"Ka, herra yli-intendentti, naapurimme."
"Mitä! Herra Fouquet?"
"Niin juuri."
"Aramis on siis hyvissä väleissä häneen?"
"Monseigneur saarnasi joka sunnuntai herra yli-intendentin luona Vauxissa, ja sitäpaitsi he metsästivät yhdessä!"
"Ahaa!"
"Ja monseigneur valmisti usein selityksensä – saarnansa, piti sanomani, – herra yli-intendentin kanssa."
"Mitä kummaa! Sommitteleeko arvoisa piispa siis saarnansa runosäkeisiin?"
"Jumalan nimessä, monsieur, älkää laskeko leikkiä pyhistä asioista!"
"Hyvä, Bazin, hyvä! Vai on Aramis Vannesissa?"
"Vannesissa, Bretagnessa."
"Sinä olet luihu, Bazin; tuo ei ole totta."
"Näettehän, monsieur, että pappilan huoneet ovat tyhjillään."
"Hän on oikeassa", myönsi d'Artagnan itsekseen, katsellessaan rakennusta, jonka ulkopuoleltakin huomasi tyhjäksi.
"Mutta tokihan monseigneur on teille kirjoittanut ylennyksestään?"
"Milloin se tapahtui?"
"Siitä on jo kuukausi."
"Oh, eipä sitten ole mennyt aikaa hukkaan! Aramis ei ole vielä voinut tarvita minua. Mutta kuulehan, Bazin, mikset sinä ole seurannut sielunpaimentasi?"
"En voi, monsieur; minulla on tehtäviä."
"Aakkosoppilaasi?"
"Ja katuvaiseni."
"Mitä! Sinä ripitätkin? Oletko siis pappi?"
"Jotakuinkin. Minulla on siihen säätyyn niin suuri kutsumus!"
"Mutta ethän liene papiksi vihitty?"
"No", vastasi Bazin mahtipontisesti, "nyt monseigneurin tultua piispaksi saan piankin vihkimisen tai ainakin erivapautuksen."
Ja hän hykersi kämmeniään.
"Selvästikin", tuumi d'Artagnan itsekseen, "on mahdoton urkkia näiltä ihmisiltä mitään. Toimita minulle ruokaa, Bazin."
"Mitä
Katolilaisten hengenmiesten on pidettävä päälaen keskikohta paljaaksi ajeltuna.
