mutta me odotamme hänen sijalleen Pariisista karmeliittimunkkia, jolla kuuluu olevan oivallinen ulosanti; hän kai pitää meidät valveilla, sillä nykyinen kotisaarnaajamme vaivuttaa meidät aina uneen. Sunnuntaisin siis uskonnollista virkistäytymistä. Maanantai on maailmallisten huvitusten päivä."
"Kah, kah!" tokaisi d'Artagnan; "mitä tarkoitattekaan niillä, Mousqueton? Antakaa kuulla hiukan maailmallisista huvituksista."
"Monsieur, maanantaisin antaudumme maailman yhteyteen. Me vastaanotamme vieraita ja käymme vieraisilla; soitetaan luuttua, tanssitaan, sepitellään loppusointuisia sutkauksia, sanalla sanoen uhrataan hiukan suitsutusta naisten kunniaksi."
"Istu ja pala! Tuohan on kerrassaan hienoa seuraelämää", kehaisi muskettisoturi, jonka täytyi ottaa avukseen poskilihaksiensa koko voima, taltuttaakseen suunnattoman naurunhalunsa.
"Tiistaisin tietopuolisia huvituksia."
"Kas vain!" virkahti d'Artagnan; "ja millaisia? Kuvailkaa niitä minulle hiukan, hyvä Mousqueton."
"Monseigneur on ostanut pallokartan, jonka näytän teille; se täyttää ison tornin muun sisuksen, kun hän on teettänyt pallokartan yläpuolelle lehterin, – siellä on pikku nyörejä ja messinkilankoja, joihin aurinko ja kuu ovat ripustetut. Tuo kaikki kieppuu, ja se on kovasti kaunista. Monseigneur näyttää minulle kaukaisia meriä ja maita; me olemme kuitenkin päättäneet, ettemme milloinkaan matkusta sellaisiin paikkoihin. Se on peräti mielenkiintoista."
"No kerrassaan", vahvisti d'Artagnan. "Entä keskiviikkoisin?"
"Maalaishuvituksia, niinkuin minulla jo oli kunnia mainita teille, herra chevalier. Tarkastelemme paroonin lampaita ja vuohia; annamme paimenettarien tanssia ruokopillien ja paimenhuilujen säestyksellä, niinkuin sanotaan eräässä kirjassa, joka monseigneurilla on kirjastossaan. Paimenlauluja on sen nimi. Tekijä kuoli tuskin kuukausi sitten."
"Kenties herra Racan?" arvasi d'Artagnan.
"Aivan oikein, Racan. Mutta ei siinä kaikki. Me ongimme pikku kanavasta, ja sitten syömme päivällistä kukkaseppele päässä. Sellainen on keskiviikon ohjelma."
"Hiisi vieköön, eipä ole keskiviikko saanut huonoa osaa!" arveli d'Artagnan. "Entä torstai, – mitä voikaan jäädä torstaiparalle?"
"Ei sekään ole huonosti varattu, monsieur", sanoi Mousqueton hymyillen. "Torstaina meillä on olympialaiset kisat. Voi, se on muhkeata, monsieur! Me toimitamme tänne kaikki paroonin nuoret alustalaiset ja panemme heidät heittämään kiekkoa, painimaan, juoksemaan. Monseigneur ei enää juokse, enkä minäkään. Mutta monseigneur heittää kiekkoa riuskemmin kuin kukaan. Ja kun hän iskee nyrkillään… voi onnetonta!"
"Miten onnetonta?"
"No, monsieur, hänen oli pakko luopua nyrkkeilykintaasta. Hän murskasi päitä, niukahdutteli leukapieliä, ruhjoi rintakehiä. Nyrkkeily on ihanaa urheilua, mutta kukaan ei enää tahtonut ruveta hänen vastakumppanikseen."
"Ranne on siis…"
"Oh, monsieur, vankempi kuin koskaan. Monseigneurin alaraajat ovat alkaneet osoittaa heikkenemisen oireita, sen myöntää hän itse; mutta voima kerääntyy sitä enemmän käsivarsiin, niin että…"
"Niin että hän nuijii härkiä kuten ennenkin?"
"Paremminkin, monsieur, – hän hajoittaa muureja. Viimeksikin illastettuaan erään vuokratilallisensa luona – te tiedätte, kuinka kansanomainen ja suopea monseigneur on – hän huvikseen yritti nyrkiniskua muuriin. Muuri luhistui, katto sortui alas ja kolme miestä ja muuan akka sai surmansa."
"Hyvä Jumala! Entä isäntänne, Mousqueton?"
"Oh, monseigneur sai vain muutamia naarmuja päähänsä. Me hautelimme nirhamia vedellä, jota nunnat meille antavat. Mutta nyrkissä ei jälkeäkään."
"Ei mitään?"
"Ei ollenkaan, monsieur."
"Hornaan koko olympialaiset kisat! Niiden täytyy käydä kalliiksi, sillä lesket ja orvot joka tapauksessa…"
"Heille annetaan eläke, monsieur; kymmenesosa monseigneurin tuloista on varattu siihen tarkoitukseen."
"Siirtykäämme perjantaihin", esitti d'Artagnan.
"Perjantai on sitten jalojen ja sotaisten huvitusten päivä. Me metsästämme, miekkailemme, opetamme haukkoja, kesytämme hevosia. Lauantaisin on henkisten huvitusten vuoro: silloin kehitämme kaunoaistiamme, tutkistelemme monseigneurin tauluja ja kuvapatsaita, vieläpä kirjoittelemme ja piirtelemme; lopuksi laukaisemme monseigneurin kanuunat."
"Te piirtelette, ammutte kanuunoilla…"
"Niin, monsieur."
"Hyvä ystävä", huomautti d'Artagnan, "herra du Vallonilla on tosiaan sukkelin ja herttaisin mielenlaatu mitä tunnen, mutta yhden huvituslajin te sentään näytte unohtaneen."
"Mikä se olisi, monsieur?" kysyi Mousqueton huolestuneena.
"Aineelliset huvitukset."
Mousqueton punastui.
"Mitä niillä tarkoitatte, monsieur?" hän sanoi luoden silmänsä alas.
"Runsasta pöytää, hyviä viinejä, pikarin vieressä vietettyjä iltoja."
"Ah, monsieur, sellaisia huvituksia ei oteta lukuun; niitä meillä on joka päivä."
"Kunnon Mousqueton", aloitti d'Artagnan jälleen, "suokaa anteeksi, olen siinä määrin syventynyt viehättävään selitykseenne, että olen unohtanut keskustelumme pääkohdan, nimittäin mitä kenraalivikaari d'Herblay on voinut kirjoitta isännällenne."
"Se on totta, monsieur", sanoi Mousqueton, "huvitukset ovat kääntäneet mielemme pois asiasta. No niin, monsieur, näin se kävi."
"Minä kuuntelen, hyvä Mousqueton."
"Keskiviikkona…"
"Maalaishuvitusten päivänä?"
"Aivan; silloin tuli kirje, jonka monseigneur sai minun kädestäni. Olin jo tuntenut käsialan."
"No, sitten?"
"Monseigneur luki sen ja huudahti: 'Pian, hevoseni, aseeni!'"
"Peijakas!" virkahti d'Artagnan; "kaksintaistelu taas varmaankin?"
"Ei, monsieur, kirjeessä oli ainoastaan seuraavat sanat:, 'Rakas Portos, matkalle, jos tahdot päästä perille ennen kuin Equinoctium20 tulee. Odotan sinua.'"
"Saakeli!" äännähti d'Artagnan mietteissään; "näyttää olleen kova kiire."
"Sen uskon! Ja monseigneur lähtikin heti samana päivänä kirjurinsa kanssa, yrittääkseen ehtiä ajoissa perille."
"Ja lieneekö hän saapunut ajoissa?"
"Toivottavasti. Monseigneur, joka on korskea luonteeltaan, niinkuin tiedätte, monsieur, hoki herkeämättä: Tuhannen pentelettä, kukahan se Equinoctium onkaan? Mutta: pitää sillä paholaisella olla hyvä ratsu, jos hän minun edelläni kerkiää."
"Ja sinä luulet
Päiväntasaus latinaksi.
