on nuori ja siis heikko tai kiihkomielinen, ja herra Colbert johtelee ilkeydellään kuninkaan heikkoutta tai herkkäluontoisuutta."
"Näettehän pelkäävänne häntä?"
"Sitä en kiellä."
"Mutta silloin minä olen hukassa."
"Kuinka niin?"
"Minä olin kuninkaan asioissa voimakas ainoastaan rahojen perusteella, ja nyt olen taloudellisen perikadon partaalla."
"Ette suinkaan."
"Mitä! Tunnetteko siis asiani paremmin kuin minä itse?"
"Kenties."
"Mutta jos hän kuitenkin haluaa sen juhlan pantavaksi toimeen?"
"Silloin te järjestätte sen."
"Entä rahat?"
"Onko teiltä milloinkaan puuttunut varoja?"
"Voi, jos tietäisitte, millä hinnalla sain täytetyksi viime tarpeen!"
"Ensi kerralla se käy teiltä ihan vaivattomasti."
"Kuka minulle antaisi rahat?"
"Minä."
"Annatteko te minulle kuusi miljoonaa?"
"Kyllä."
"Te, – kuusi miljoonaa!"
"Kymmenen, jos tarvitaan."
"Totisesti, hyvä d'Herblay", sanoi Fouquet, "teidän tyyni luottavaisuutenne peloittaa minua enemmän kuin kuninkaan suuttumus."
"Joutavia!"
"Mikä siis oikein olettekaan?"
"Tokihan tunnette minut."
"Tarkoitin: mihin tähtäätte?"
"Minä tahdon, että Ranskan valtaistuimella tulee olla kuningas, joka on suosiollinen herra Fouquetille, ja että herra Fouquet on minulle suosiollinen."
"Ah", huudahti Fouquet puristaen hänen kättänsä, "minähän jo pidän teitä läheisimpänä miehenäni; mutta uskokaa pois, rakas d'Herblay, te antaudutte harhaluuloihin."
"Missä kohden?"
"Ludvig ei ikinä käänny minua kohtaan suopeaksi."
"En ole sanonutkaan, että Ludvig muuttuu teille suosiolliseksi."
"Mutta juurihan pääsitte sitä sanomasta!"
"En puhunut Ludvigista, vaan Ranskan kuninkaasta."
"Eikö se ole samaa?"
"Ei toki; siinä on suuri ero."
"En ymmärrä."
"Oivallatte piankin. Otaksukaa, että se kuningas on toinen mies kuin Ludvig XIV."
"Toinen mies?"
"Niin, jonka on kiiltäminen teitä kaikesta."
"Mahdotonta!"
"Vieläpä valtaistuimestaan."
"Oh, te olette järjiltänne! Ei ole olemassa ketään, joka voisi asettua Ludvig XIV: n sijaan valtaistuimelle. En kykene havaitsemaan ketään sellaista, en ainoatakaan."
"Minä tiedän yhden."
"Ellei se olisi Monsieur", vihjaisi Fouquet levottomasti silmäillen Aramista. "Mutta Monsieur…"
"Se ei ole Monsieur."
"Miten saattaisi mikään hallitsijasukuun kuulumaton ruhtinas, jolla ei olisi mitään oikeutta…?"
"Minun tai oikeastaan teidän kuninkaanne on oleva kaikkea, mitä hänen pitääkin olla; olkaa siitä seikasta huoleti."
"Varokaa, varokaa, herra d'Herblay, te saatte minut vapisemaan, ja päätäni huimaa."
Aramis hymyili.
"Te vapisette ja huimaannutte vähästä", vastasi hän. "Oh, te todella pelästytätte minut."
Aramis hymyili yhä.
"Te nauratte vain?" ihmetteli Fouquet.
"Ja sen päivän koittaessa tekin nauratte; nyt minun vain tulee pysyä ainoana naurajana."
"Mutta selittäkää toki edes hiukan!"
"Kyllä selitän aikanaan; sillävälin älkää pelätkö mitään. Te olette yhtä vähän Pietari kuin minä olen Vapahtaja, mutta kuitenkin minä sanon teille: 'Heikkouskoinen, miksi epäilet?'"
"Voi, hyvä Jumala, minä epäilen… minä epäilen, koska en näe mitään."
"Silloin olette sokea, ja siinä tapauksessa en enää kohtele teitä Pietarina, vaan Paavalina, ja sanon teille: 'Se päivä tulee, jona sinun silmäsi avautuvat!'"
"Voi", äännähti Fouquet, "kuinka mielelläni uskoisinkaan!"
"Te ette usko, vaikka olen ainakin kymmenesti kuljettanut teidät kuilun yli, johon olisitte yksin ollen sortunut! Te ette usko, – te, joka yliprokuraattorista olette kohonnut intendentin arvoon, intendentistä pääministeriksi ja siitä olette nousemassa valtakunnan melkein itsenäiseksi kansleriksi. Mutta ei", sanoi hän yhä hymyillen, "ei, ei, te ette voi nähdä ettekä siis myöskään uskoa."
Ja Aramis nousi poistuakseen.
"Vielä sananen", virkkoi Fouquet. "Te ette ole milloinkaan ennen puhunut minulle täten; te ette ole koskaan esiintynyt niin luottavaisena tai oikeammiten uhmaavana."
"Syystä että äänekkääseen puhumiseen tarvitaan vapaa sananvalta."
"Teillä on se siis nyt?"
"Niin."
"Vasta saatuna?"
"Eilisestä asti."
"Olkaa varovainen, herra d'Herblay, te ajatte varmuuden uhkarohkeuteen."
"Mahtiin voi perustaa paljon rohkeutta."
"Te olette mahtava?"
"Olen tarjonnut teille kymmenen miljoonaa ja pidän sen summan yhä varallanne."
Fouquet nousi ihan hämmennyksissään.
"Kuulkaahan", sanoi hän, "kuulkaahan: te puhuitte kuninkaiden syöksemisestä valtaistuimelta ja asettamisesta valtaan. Herra armahtakoon, mutta jos olen täydellä järjelläni, niin sitä te äsken haastoitte!"
"Niin todellakin."
"Ja miksi puhuitte sellaista?"
"Saattaa hyvinkin puhua valtaistuinten vallinnasta, kun itse on tämän maailman kuninkaitten yläpuolella."
"Oletteko siis kaikkivaltias?"
