sielunsa – nuorekkaampana ja yksinkertaisempana kuin hän itse luulikaan – oli elähtynyt tavoittamaan tätä toista sielua, joka oli hänelle siten paljastunut hiljaisissa unelmissaan. Rakkauden monimutkaisessa kehityskulussa sattuu oikeastaan harvoin, että kaksi sydäntä valloittaa yhtaikaa toisensa. Sillä alalla ei rinnakkaisuus ole sen tavallisempaa kuin tasa-arvoisuuskaan. Toinen rakastaa melkein aina varemmin kuin toinen, useimmiten vetäen toisen mukaansa siinä määrin kuin edellisellä tunteella on omaa voimakkuutta. Ja sentähden kuningas nyt hämmästelikin, että mikään sielullinen myötätunnon virtaus ei ollut voinut siten vaikuttaa hänen sydämeensä, koska tuo tyttösen tunnustus ei ollutkaan johtunut rakkaudesta, vaan oli kevytmielinen loukkaus miestä ja kuningasta kohtaan. Ryhtyessään kepposeensa tuo pikku impi, jota ankarasti arvostellen ei voinut kiittää kauneudesta, ylhäisestä syntyperästä tai harvinaisista sielunlahjoista, niin että itse Madame olikin juuri vähäpätöisyyden perusteella valinnut hänet omaksi kaihtimekseen, tuo pikku impi ei ainoastaan ollut haastanut vastaansa kuningasta, vaan vielä kerrassaan halveksinutkin häntä, valtiasta, jonka tarvitsi muuten vain tavoittaa katseita, ojentaa kätensä, antaa mikä hyvänsä pikku viittaus, ollakseen valloittajana naismaailmassa.
Jo vuorokauden kuluessa oli hän vallinnut Ludvigin huomiota siinä määrin, että tämä ei ollut ketään muuta ajatellutkaan. Hän oli haaveillut vain pikku neitosestaan, mielikuvituksessaan varustellen häntä kaikilla suloilla, joita häneltä puuttui. Kuningas, jonka oli huolehdittava niin moninaisista asioista ja jota koko naismaailma tahtoi mielistellä, oli edellisestä illasta asti omistanut jokaisen minuutin ja jokaisen tunne-elähdyksen tähän eriskummaiseen unelmoimiseen.
Se oli tosiaan aivan liian hullua.
Sen hullaannuksensa ajatteleminen vimmastutti häntä nyt niin silmittömästi, että hän unohti kaiken muun, Saint-Aignaninkin läsnäolon, ja purki raivostustaan mitä kiivaimpina sadatuksina. Kreivi tosin olikin kyyristynyt loukkoon ja antoi rajuilman mennä ohi. Hänen oma nolaannuksensa tuntui hänestä nyt mitättömältä kuninkaallisen suuttumuksen rinnalla. Hän vertasi pientä itserakkauttaan loukatun kuninkaan ylhäiseen korskeuteen, ja tuntien valtiaitten sielunelämää kutakuinkin hyvin hän tiesi saavansa pelätä, että tämä vielä tyhjään tähdätty vimma lopuksi kääntyisi rusentamaan painollaan hänet, viattoman, kun ketään muuta ei ollut saapuvilla.
Tuokion aikaa tuimasti käveltyään edestakaisin lattialla kuningas yhtäkkiä pysähtyikin ja loi de Saint-Aignaniin yrmeän silmäyksen.
"Entä sinä, de Saint-Aignan?" huudahti hän.
Kreivi teki kysyvän liikkeen.
"Niin, sinä olet kai ollut yhtä typerä kuin minäkin, vai mitä?"
"Sire…" ankkasi keikari.
"Olet antanut vetää itseäsi nenästä tuolla karkealla kolttosella!"
"Sire", sopersi de Saint-Aignan, jonka kaikkia jäseniä alkoi tutisuttaa kylmä väristys, "älköön teidän majesteettinne kovin kiivastuko siitä: tiedättehän, että naiset ovat onnettomuuden tuottajiksi luotuja vajavia olentoja, joten heiltä on mahdoton vaatiakaan hyvää."
Kuninkaalla oli hyvää oman arvonsa tuntoa, ja hän oli jo tällä iällä alkanut harjoitella mielenkuohujensa suhteen sitä hillintää, jolla hän sitten hallitsi niitä koko elämänsä ajan. Hän oivalsi jo halventavansa itseään, kun osoitti niin suurta kiihtymystä noin vähäisen aiheen takia.
"Ei", kielsi hän vilkkaasti, "ei, sinä erehdyt, Saint-Aignan; minä en ole kiivastuksissani. Ihmettelen vain suuresti, että nuo kaksi pikku tyttöä ovat niin taitavasti ja rohkeasti harhaannuttaneet meidät. Enimmin minua nyt kummastuttaa se seikka, että kun olisimme voineet ottaa lähemmin selkoa asiasta, luotimme vain heti hupsusti omaan sydämeemme."
"Oh, sydän, sire, sydän on sellainen elin, joka on ehdottomasti rajoitettava fyysilliseen toimintaansa, antamatta sille mitään ylivaltaa järjen suhteen. Minä puolestani tunnustan, että kun havaitsin tuon pienokaisen niin vallanneen teidän majesteettinne sydämen…"
"Vallanneen minun sydämenikö? Mieleni ehkä, mutta mitä sydämeeni tulee, niin… se oli…"
Ludvig huomasi taas ajoissa tällä puolustelulla paljastavansa vain toisen heikkoutensa ja virkkoi keskeyttäen aloittamansa lauseen:
"Minun ei muuten sovi moittia sitä pienokaista. Tiesinhän hänen rakastavankin toista."
"Bragelonnen varakreiviä, niin. Huomautin siitä teidän majesteetillenne."
"Niin teit, mutta se ei ollut minulle uutinen, kuten annoin sinun luulla. Kreivi de la Fère oli minulta pyytänyt neiti de la Vallièren kättä pojalleen. No, tämän palattua Englannista minä naitankin heidät, kun he kerran rakastavat toisiaan."
"Siinä totisesti tunnen kuninkaan jalomielisyyden!"
"Älä huoli, Saint-Aignan; jättäkäämme ne asiat sikseen jo", sanoi Ludvig.
"Niin, sulattakaamme loukkaus, sire", mukausi hovimies alistuneesti.
"Helppoa se muuten onkin", lausui kuningas pidätellen huokausta.
"Ja aluksikin minä sepitän jonkun hyvän epigrammin tuosta kolmikosta.
Nimeksi sopii Vedenneito ja Sinipiika; se varmaankin miellyttää Madamea."
"Tee se, Saint-Aignan, tee vainkin", jupisi kuningas. "Luet minulle sitten säkeesi; niitä tulee hauska kuulla. Ah, ei auta, ei auta, Saint-Aignan", lisäsi hän hengittäen vaivalloisesti, "sen iskun arvokkaaseen kestämiseen tarvitaan yliluonnollista voimaa!"
Juuri kun kuningas siten varustausi enkelimäiseen maltillisuuteen, kuului ovelta jonkun kamaripalvelijan koputus. De Saint-Aignan vetäysi kunnioittavasti syrjään.
"Sisään!" käski kuningas.
Palvelija raotti ovea.
"Mitä tahdotaan?" tiedusti Ludvig.
Palvelija näytti kolmioksi taitettua kirjelappua.
"Hänen majesteetilleen", ilmoitti hän.
"Keltä se on?"
"En tiedä; sen toi eräs vartioupseeri."
Kuninkaan viittauksesta kamaripalvelija antoi kirjeen hänen käteensä. Ludvig lähestyi kynttilöitä, avasi kirjeen, silmäsi allekirjoitusta ja huudahti hiljaa. Saint-Aignan katsoi sopivaksi astua lähemmä. Kuningas antoi palvelijalle merkin poistua.
"Oh, hyvä Jumala!" äännähti hän sitten lukiessaan.
"Voiko teidän majesteettinne pahoin?" kysyi Saint-Aignan levittäen sylinsä.
"En, en, Saint-Aignan, – mutta luehan!"
Hän ojensi kirjelmän kreiville, jonka katse heti suuntausi allekirjoitukseen.
"La Vallière!" huudahti hän. "Hoo, sire!"
"Lue, lue!"
Ja Saint-Aignan luki:
'Sire, suokaa anteeksi tunkeiluni ja se muodollisuuksien syrjäyttäminen, jota osoitan lähettäessäni tämän kirjeen, – joutuisuutta tavoittaessani tuntuu minusta kirjelmä nopeammalta kuin säännönmukainen anomus. Olen tullut asuntooni murtuneena tuskasta ja toivottomuudesta, sire, ja rukoilen teidän majesteettianne armollisesti myöntämään
