paistinastioita y.m. keittiökaluja. Ilmassa tunsi miellyttävää ruuan hajua. Kaapit ja laatikot olivat täynnä kaikellaisia varastoja.
– No tehkää se oikein kauniin näköiseksi, sanoi hän mennessään ruokasaliin.
Vaikka talossa oli lämmönjohtaja, niin siitä huolimatta paloi ruokasalin kamiinissa tuli. Sisustus oli yksinkertainen: suuri pöytä, tuolit, punanen astiakaappi, vain kaksi matalaa nojatuolia puhui komeuden halusta ja pitkistä tunneista, joita siinä vietettiin kylläisten päivällisten jälkeen. Gregoire'illa ei ollut tapana siirtyä vierashuoneeseen, vaan viettivät he iltansa kodikkaasti siinä.
Gregoire palasi juuri ulkoa, hän näytti kuudenkymmenen ikäiseksi vielä reippaalta, punaposkiselta, hyväntahtoisine kasvoineen, joita ympäröi valkoset kutrit. Hän oli puettu parkkumipuseroon.
Hän oli puhutellut kuskia ja puutarhuria. Mitään erikoista ei ollut tapahtunut. Joka aamu teki hän kiertokulun kartanossaan, josta hän ammensi kaiken omistajan tyydytyksen.
– Entä Cecile? kysyi hän. – Eikö hän aiokaan nousta?
– En ymmärrä, vastasi vaimo. – Mutta minä olin kuulevinani liikettä hänen huoneestaan.
Pöytä oli katettu, kolme kuppia seisoi valkosella pöytäliinalla. Honorine lähetettiin katsomaan, miten neidin laita on. Tämä palasi heti ja nauraen puoliääneen kertoi:
– Oi, jospa herra ja rouva näkisi neitiä!.. Hän nukkuu, nukkuu kuin enkeli… Niin herttaisesti, että nautinnokseen katsoo.
Isä ja äiti liikutettuina vaihtoivat silmäyksen.
– Tuletko katsomaan? sanoi mies hymyillen.
– Tulen, vastasi rouva nousten, minun pikkuraukkani.
He nousivat ylös portaita, – Cecilen makuuhuone oli ainoa komea huone koko talossa. Sen seinät olivat verhotut vaalean sinisellä silkillä ja huonekalut kiillotetut valkosiksi. Se oli hemmotellun lapsen oikku, jonka vanhemmat mielellään täyttivät.
Sängyssä makasi nuori tyttö nojaten poskensa paljaaseen käsivarteen. Hän ei ollut kaunis, hän oli liian hyvinvoipa ja kehittynyt kahdeksantoista ikäiseksi, mutta hänellä oli hieno, maidonvalkea iho, ruskea tukka, pyöreät kasvot sekä pieni pystynenä, joka hävisi poskien väliin. Peitto oli solahtanut alas ja hän hengitti niin hiljaa, ettei edes hänen upea rintansa kohonnut.
– Tuo kirottu tuuli varmaankin ei ollut antanut hänen nukkua, – kuiskasi äiti.
Isä viittasi, että hän olisi hiljaa. Molemmat lähestyivät hiljaa vuodetta ja kaikella hellyydellä ihailivat kauan odotettua tytärtään. Hän oli syntynyt myöhään, silloin kuin he jo olivat kadottaneet toivon saada lapsia. Hän näytti heistä hurmaavalta eikä lainkaan liian lihavalta, päin vastoin he yhäti pelkäsivät hänen terveytensä puolesta. Jokin heikko varjo solui hänen kasvojensa yli. He pelästyivät, että hän herää ja menivät pois varpaillaan.
– Hiljaa! kuiskasi isä ovessa. – Jos hän ei ole nukkunut yöllä, niin nukkukoon nyt.
– Tietysti, nukkukoon sydänkäpynen niin kauan kuin tahtoo, – myönsi äiti. – Me voimme odottaa.
He palasivat ruokahuoneeseen ja istuivat nojatuoleihin, palvelijain lämmittäessä suklaata ja nauraessa neidin hyvälle unelle. Mies luki lehteä, vaimo kutoi villapeitettä. Ruokasalissa oli hiljaista ja lämmintä, ei ainoakaan ääni kuulunut sinne.
Gregoiren omaisuuden, joka tuotti heille neljäkymmentä tuhatta frankia korkoja vuodessa, muodostivat Montsou kaivoksen osakkeet. He kertoivat mielellään rikkautensa alkuperästä, yhtiön muodostamisen ajoilta.
Kahdeksantoistaluvun alkupuolella olivat kaikki Lillesta Valencienneen saakka kiihkon vallassa hakien hiiltä. Ensimäisten yrittelijäin, jotka myöhemmin muodostivat Anzinin yhtiön, onnistuttua, tulivat kaikki sekasin päästä. Joka kunnassa alettiin kaivaa maata, yhtiöitä kasvoi kuin sieniä. Kaikista näistä hulluista hiilenetsijöistä oli vapaaherra Desrumaut innokkain, sivistynein ja lujaluontoisin. Neljäkymmentä vuotta taisteli hän väsymättä kaikkia esteitä vastaan. Ensimäiset etsinnöt epäonnistuivat, uusi kaivos oli täytynyt monikuukautisen työn jälkeen hyljätä; maanvieremät hävittivät hänen kaivantojaan, odottamattomat vedentulvat tappoivat työläisiä, kymmenet tuhannet frankit menivät hukkaan. Vihdoin onnistui hänen perustaa yhtiö Desrumaux, Fauquenoix ja kumpp. Montsou kaivantojen kehittämiseksi. Kaivos oli alkanut tuottaa, kun kaksi uutta yhtiötä, joista toinen kuului kreivi Cougnylle ja toinen Cornille ja Jenardille, olivat vähällä musertaa hänet kilpailullaan. Onneksi tuli 25 p: nä elokuuta v. 1760 laadittua näitten kolmen yhtiön välillä sopimus, joka liitti ne yhteen. Siten oli Montsou kaivantojen yhtiö muodostunut. Yhteinen omaisuus jaettiin sen ajan rahayksikön mukaan kahteenkymmeneen neljään sou'hun, jokainen sou jakaantui kahteentoista osaan – denier'eihin. Kun joka denier vastasi kymmentä tuhatta frankkia, niin oli koko pääoma lähes kolme miljoonaa frankia. Desrumaux, joka jo oli lähellä kuolemaa, voitti ja hänen osakseen tuli kuusi sou'ta ja kolme denier'iä.
Siihen aikaan kuului Piolaine vapaaherralle. Maatilaan kuului kolme sataa hehtaaria maata ja maatilanhoitajana oli Leon Gregoiren, Cecilen isän esi-isä Honore Gregoire. Kun Montsou'n sopimus laadittiin, oli Honore'lla säästössä viisikymmentä tuhatta frankia. Vavisten ja epäillen antoi hän perää uskoen horjumattomasti isäntäänsä ja hankki itselleen yhden denierin kymmenellä tuhannella frankilla. Mutta häntä yhä vaivasi pelko, että hän on ehkä ryöstänyt lapsensa. Hänen poikansa Eugene sai todellakin hyvin pieniä tuloja. Sen lisäksi oli hän kyllin tyhmä jättääkseen virkansa ja hävittääkseen jälelle jääneen isän perinnön, neljäkymmentä tuhatta frankia, jossain uhkarohkeassa yrityksessä, niin että hän lopulta oli jotenkin tukalassa tilassa. Mutta vähitellen alkoivat tulot osuudesta kasvaa ja omaisuutta karttui jo Felicien aikana, joka oli onnellinen toteuttaakseen isoisänsä toiveen, hän nim. osti takaisin Piolainen, joka oli paloitettu eri ostajille. Hän sai sen polkuhinnasta sen jälkeen kuin se oli tullut kansalliseksi omaisuudeksi. Seuraavat vuodet olivat taas huonoja, täytyi odottaa kunnes vallankumous saapui. Leon Gregoire sai ensimäisenä nauttia isoisänsä aran yrityksen runsaita hedelmiä. Tämän pahaset kymmenen tuhatta kasvoivat yhtiön varojen kasvaessa. Jo v. 1820 tuottivat ne sata prosentia s.o. kymmenen tuhatta frankia. V. 1844 – kaksikymmentä tuhatta ja v. 1850 – neljäkymmentä. Ja vihdoin kahden vuoden kuluessa oli voitto-osuus kasvanut uskomattomasti viiteenkymmeneen tuhanteen frankiin. Denier'in arvo määrättiin Lillen pörssissä miljoonaksi ja oli siten sadassa vuodessa noussut satakertaiseksi.
Gregoire kehoitettiin myymään osake, silloin kuin sen arvo oli yksi miljoona, mutta hän kieltäytyi hymyillen tapansa mukaan tyyneesti. Puoli vuotta sen jälkeen syntyi teollisuuspula ja osuuden arvo laski kuuteen sataan tuhanteen. Mutta Gregoire hymyili kuten ennenkin uskoen horjumatta kaivantoihinsa. Kyllä se nousee taas, ennemmin romahtaa jumala taivaista, mutta ei heidän osakkeensa laske. Tähän horjumattomaan uskoon liittyi syvä kiitollisuuden tunne arvopaperia kohtaan, josta heidän perheensä on elänyt jo sata vuotta tarvitsematta tehdä työtä lainkaan. Se oli ikäänkuin kotipyhyys, jota he kaikessa itsekkyydessään jumaloivat. Ja kehdosta asti sirotteli se heille lahjojaan; se tuuditti heitä pehmeillä vuoteilla, se ravitsi heitä kylläisillä aterioilla. Ja sitä oli jatkunut polvesta polveen. Kuinka siis voisikaan ruveta epäilemään kohtaloa, sen kautta voisikin ehkä herättää sen epäsuosiota. Heidän uskonsa johtui osaksi taikauskoisesta pelosta, että tuo miljoona voisi äkkiä hävitä, jos he muuttaisivat sen rahaksi ja piilottaisivat pöytälaatikkoonsa. Ei, se säilyi paremmin tuolla maan alla, josta sadat kivihiilenkaivajat, sukupolvet nälkäisiä, kalvoivat sen esille heidän hyväkseen aina vähän kerrallaan heidän jokapäiväiseksi tarpeekseen.
Onni
