hiilikerroksen läpi, mikä laadultaan oli niin oivallinen, että vain siellä täällä oli tarvinnut panna pystyyn tukipylväitä. He kulkivat ääneti eteenpäin valaisten tietä pienillä lyhdyillään. Nuori mies kompastui joka askeleella raiteisiin. Hetki sitte oli häntä alkanut vaivata joku etäinen melu, ikäänkuin kaukaa lähestyvän rajuilman humina, joka kumeana kuului jostain maan syvyydestä. Oliko se maanvieremän jyske ja oliko koko se maakerroksen massa, joka erottaa heidät päivänvalosta, romahtanut alas? Äkkiä vilahti pimeässä joku valo ja hän tunsi vuoren vavahtavan. Hänen edellään kulkevat toverit painautuivat seinään ja Etienne seurasi heidän esimerkkiään. Silloin kulki heidän sivuitseen suuri valkea hevonen, joka veti koko rivin hiilirattaita. Etumaisilla istui Bebert, ohjakset kädessä, hänen toverinsa, Jeanlin, juoksi pitäen kiinni takimaisista.
Jatkettiin matkaa. Pian tulivat he risteyksen luo, josta alkoi kaksi uutta käytävää ja kohta hajaantuivat työläiset työpaikkoihinsa. Tässä käytävässä oli tukipylväitä; tammipylväät kannattivat kattoa vuoraten pehmeän varisevan vuoren. Kannatinten välistä näkyivät liuskakiven hienot kerrokset, kiilui katinkultaa, mutta suurimmaksi osaksi oli himmeää hiekkakiveä. Rattaita, milloin tyhjinä, milloin täysinäisinä, kulki sivuitse melkein lakkaamatta, kadoten pimeyteen haavemaisten hevosten kulettamina. Ilmanvaihtoluukut paukahdellen sulkeutuivat hiljaa.
Heidän kulkiessa eteenpäin kävi käytävä yhä kapeammaksi ja matalammaksi, katto oli paikottain ulkoneva alas, pakottaen kulkijoita kumartumaan. Etienne löi kovasti päänsä kattoon. Jos ei hänellä olisi ollut nahkatakkia päässä, olisi hän varmaankin musertanut pääkallonsa. Hän seurasi kuitenkin tarkoin kaikkialla Maheun liikkeitä, jonka edellä kulkeva tumma varjo häämöitti lyhtyjen valossa. Ei ainoakaan työläisistä kertaakaan iskenyt päätään, niin he olivat oppineet jokaisen puun epätasaisuuden ja vuoren ulkonevat kohdat.
Ei myöskään ollut helppo astua, jalat liukuivat, maaperä kävi yhä kosteammaksi. Ajoittain kulkivat he aivan kuin suossa kahlaten, niin että vesi lotisi. Eniten hämmästytti häntä kuitenkin alituinen lämpömäärän vaihdos. Alhaalla kaivosaukon luona oli hyvin viileä, mutta pääkuletuskäytävässä, jonka kautta koko laitoksen ilmanvaihto kulki, puhalsi jäätävä tuuli, joka ajoittain kävi vihuriksi. Mutta heidän kulkiessa kauemmas sivukäytäviin, jotka saivat vain osan ilmaa, hiljeni tuuli ja ilma kävi yhä lämpimämmäksi ja tukahduttavaksi.
Maheu ei enää rupatellut. Kääntyessään oikealle ja kääntymättä Etienneen lausui hän ohimennen:
– Tuo on Guillaumen kerros.
Siinä oli heidän työpaikkansa.
Kalteva katto oli niin matala että paikottain täytyi kulkea kyyristyneenä kahden- ja kolmenkymmenen metrin aloja. Laudoitusten raoista valui vettä. Siten kulkivat he vielä parisataa metriä. Äkkiä katosivat Sakarias, Levaque ja Katarina hänen näkyvistään johonkin kapeaan rakoon, joka aukeni hänen eteensä.
– Täytyy kiivetä tästä ylös – sanoi Maheu – kiinnittäkää lyhtynne nappiin ja tarttukaa käsin kannattimiin.
Sen sanottuaan katosi hänkin. Etiennen täytyi seurata häntä. Tämä kapea käytävä oli hakattu itse hiilikerrokseen ja sitä käyttivät kaikki työläiset oikotienä. Sen leveys oli yhden hiilikerroksen leveys, s.o. kuusikymmentä senttimetriä. Onneksi oli Etienne laiha, muutoin olisi hän tuskin mahtunut, mutta tottumattomana ponnisti hän kaikin voimin, kulkien eteenpäin melkein ryömien. Viidentoista metrin päässä oli ensimäinen sivutie, mutta heidän piti kulkea etemmäksi. Maheu tovereineen työskenteli kuudennessa sivukäytävässä, helvetissä, kuten he nimittivät sitä.
Sivukäytävien välillä oli kuusi metriä ja tuntui ettei tämä nouseminen lopu koskaan. Etienne oli niin uupunut ikäänkuin koko yläpuolella olevan maan paino lepäisi hänen niskallaan, hänen kätensä ja jalkansa olivat rikkirevityt, veri oli noussut päähän, niin että luulisi sen purskahtavan ulos nahan alta, hänen henkeään ahdisti. Eräässä sivukäytävässä vilahti kaksi haamua, ne olivat Lydia ja Mouquette, jotka lykkäsivät rattaita. Vielä piti kiivetä kaksi kerrosta ylös. Hiki valui, peittäen hänen silmänsä ja hän joutui jo epätoivoon, ettei voi ehtiä toisten perästä. He liukuivat tottunein, notkein liikkein eteenpäin.
– No vihdoinkin olemme perillä! kuului Katarinan ääni.
Ja heti kuului paikalta toinen vihainen ääni:
– Missä hitossa te viivytte? Minun täytyy tulla kaksi kilometriä Montsou'sta ja kuitenkin saavun ensimäisenä!
Se oli Chaval. Hän oli kahdenkymmenen vanha, pitkä, laiha nuorukainen, lujine kasvonpiirteineen. Hän kiukutteli koska oli saanut odottaa heitä. Huomattuaan Etiennen hän huudahti ylenkatseellisesti hämmästyneenä:
– Mikä tuo on miehiään?
Maheu kertoi hänelle koko tapauksen ja tämä mutisi hampaittensa välistä:
– Vai niin. Nyt alkavat jo pojat riistää leivän tyttöjen suusta!
Ja molemmat nuoret miehet vaihtoivat vihamielisen katseen, tuntien vaistomaista vihaa toinen toisiinsa, kuten joskus sattuu ensi katseesta. Etienne tunsi, että Chaval tahtoi loukata häntä, vaikka ei hän aivan selvästi ymmärtänyt merkitystä. Syntyi vaitiolo, kaikki ryhtyivät työhön. Kaivos oli vähitellen täyttynyt. Joka käytävän päässä oli työ alkanut hurista. Ahne kaivos oli niellyt päiväannoksensa; lähes seitsemänsataa työläistä, jotka nyt häärivät kuin muurahaiset pesässään, kaivaen maata kuin madot lahonnutta puuta. Kesken näitten syvyyksien hiljaisuutta voitaisiin kuulla, painaessaan korvansa maahan, noitten ihmishyönteisten hyörinän, aina köyden narinasta, joka nosti ja laski häkin, työkalujen kolinaan hiiltä murrettaessa.
Etienne kääntyi ja taas litistettiin hänet Katarinaan. Mutta tällä kertaa hän tunsi vasta pyöristyvän tytön rinnan ja ymmärsi äkkiä, miksi hänestä oli huokunut lämpöä laskukoneessa.
– Sinä siis olet tyttö? – sopersi hän hämmästyneenä.
– Siltä näyttää… Pitkänpä ajan tarvitsit keksiäksesi sen! – vastasi tyttö iloisesti vähänkään joutumatta hämilleen.
IV
Neljä hiilemnurtajaa asettui toinen toisensa yläpuolelle kaltevaan murtopaikkaan. Heidän välillään oli kiinnitetty koukkuihin lautoja, joihin solui murrettu hiili. Jokainen työmiehistä täytti vain neljä metriä. Hiilikerros tässä kohden oli niin ohut – noin viisikymmentä senttimetriä, – että he olivat aivan litistyä katon ja maan väliin. He siirtyivät eteenpäin vain kyynärpäitten ja polvien avulla, eivätkä voineet kääntyä töyttäämättä olalla seinään. He makasivat kyljellään niskat nurin väännettyinä ja kädet koholla iskivät lyhytvartisella kuokalla.
Alinna makasi Sakarias, hänen yläpuolelleen sijoittuivat Levaque ja Chaval, sekä ylinnä Maheu. Jokainen hakkasi ensin liuskakiveä kerroksen alla, sitten teki hän kaksi vakoa itse hiilikerrokseen ja vihdoin iskemällä rautanalkin yläosaan irroitti hiililohkareen. Hiili oli oivallista, lohkare pudotessaan lohkeni ja vieri työmiehen ruumista myöten hänen jalkoihinsa. Nämä lohkareet, joita lauta pidätti, peittivät lopuksi aivan työmiehen, niin että häntä ei näkynyt lainkaan murtopaikan kapeassa raossa.
Maheun tila oli vaikein. Ylhäällä nousi lämpö aina 35 asteeseen, ilma oli aivan liikkumaton, niin että oltuaan siinä pitkähkön ajan voisi aivan tukehtua. Voidakseen nähdä oli hän ripustanut lyhdyn naulaan aivan päänsä yläpuolelle. Lyhty lämmitti vielä enemmän hänen päätään, niin että se oli aivan haljeta kuumuudesta.
