oli Isidore Beautrelet muuttunut sankariksi, ja nopeasti syntyneessä innossaan vaati kansa mitä seikkaperäisimpiä tietoja suosikistaan. Sanomalehtien haastattelijat olivat heti käsillä. He ryntäilivät Janson-lyseoon, seisoivat odottelemassa oppilaita näiden palatessa luokkahuoneista ja merkitsivät muistiin kaikki, mikä läheisemmästi tahi etäisemmästi koski arvoisaa Beautreletia, ja siten saatiin tietää millaisessa maineessa tämä n.s. Sherlock Holmesin kilpailija toveriensa kesken oli. Omien järkeilyjensä ja oman logiikkansa perusteella, sekä ilman muita tietoja kuin mitä silloin tällöin sanomalehdistä sai, oli hän monet kerrat ennustanut ratkaisuja mitä sekavimpiin juttuihin, jotka poliisi vasta pitkät ajat jälkeenpäin sai seulotuksi selville.
Janson-lyseossa oli muodostunut huvitukseksi alistaa Beautreletille mutkallisia kysymyksiä, käsittämättömiä ongelmia, ja ihmetellen nähtiin, millaisella varmalla todistelulla, millä nerokkailla johtopäätöksillä hän etsi tiensä mitä sankimmassa pimeydessä. Kymmenen päivää ennen ryytikauppias Jorissen vangitsemista osoitti hän, mitä vihiä voitiin saada paljon puhutusta sateenvarjosta. Samaten vakuutti hän Saint-Cloudin murhenäytelmään nähden, ettei kukaan muu kuin portinvartija voinut olla murhaaja.
Mutta merkillisin oli kymmenenä kappaleena kirjoituskoneella monistettu hänen laatimansa lentokirjanen, joka kiersi lyseon oppilaiden keskuudessa. Sen nimenä oli: Arsène Lupin, hänen menettelytapansa, missä suhteessa se on perittyä tai alkuperäistä, sekä vertauskohtia englantilaisen leikkisyyden ja ranskalaisen ivan välillä.
Se oli perusteellinen tutkimus jok'ainoasta Lupinin seikkailusta. Siinä esitettiin kuuluisan murtovarkaan toiminta erinomaisen selvästi, osoitettiin hänen menettelytapojensa sisäinen koneisto, hänen aivan erikoinen järjestelmänsä, hänen kirjeensä sanomalehdille, hänen uhkauksensa, hänen varkauksiensa valmisteleva ilmoittaminen, sanalla sanoen kaikki hänen käyttämänsä keinot valittujen uhrien "muokkaamiseksi" ja niiden asettamiseksi sellaiseen sieluntilaan, että se miltei helpotti tehdyn suunnitelman toteuttamista, jotta kaikki niin sanoen tapahtui uhrin suostumuksella.
Ja se ilmaisi niin eloisaa, terävää arvostelukykyä sekä samalla kertaa niin nerokasta ja armotonta ivaa, että hän heti sai naurajat puolelleen ja joukkojen myötätunto paikalla siirtyi Lupinista Isidore Beautreletiin. Näiden kahden kesken nyt alkaneessa ottelussa pidettiin nuorta lukiolaista ennakolta voittajana.
Sekä herra Filleul että Pariisin tuomarikunta eivät kuitenkaan näyttäneet halukkailta suomaan hänelle mahdollisuuksia tämän voiton saavuttamiseen.
Toiselta puolen ei viranomaisten onnistunut todeta herra Harlingtonin henkilöllisyyttä tai löytää ratkaisevia todistuksia siitä, että hän tosiaan kuului Lupinin joukkueeseen. Hän oli itsepintaisesti vaiti. Niin, sitten kun oli tutkittu hänen käsialaansa, ei edes uskallettu enää väittää häntä siepatun kirjeen laatijaksi. Joku herra Harlington, jolla oli matkassaan pieni reppu ja seteleitä täyteen sullottu lompakko, oli ottanut asuntonsa Grand Hotelista, siinä kaikki, mitä tiedettiin varmasti sanoa.
Toiselta puolen Dieppessä herra Filleul poljeskeli samalla paikalla, jonka Beautrelet oli hänelle hankkinut. Hän ei päässyt askeltakaan eteenpäin. Sama pimeys kätki sen henkilön, jota neiti de Saint-Véran murhan edellisenä päivänä oli luullut Beautreletiksi. Yhtä vähän tiedettiin noiden neljän Rubens-taulun ryöstämisestä ja kaikesta, mikä sitä koski. Minne olivat nuo taulut joutuneet? Ja mitä tietä oli kulkenut auto, johon ne oli yöllä sijoitettu?
Lunerayssa, Yervillessä ja Yvetotissa oli sen nähty kulkevan ohitse, samaten Caudebec-en-Cauxissa, missä se oli aamun sarastaessa viety Seinen yli. Mutta lähemmin kuulusteltaessa huomattiin, että tämä auto oli avoin ja että olisi ollut mahdoton kuormittaa sitä neljällä isolla taululla lautturien niitä havaitsematta.
Auto oli luultavasti sama, mutta silloin oli edessä kysymys: mihin olivat nuo neljä Rubens-taulua joutuneet?
Kaikki nämä ongelmat jätti herra Filleul vastausta vaille. Joka päivä tutki hänen väkensä raunioaluetta. Melkein joka päivä saapui hän johtamaan etsintää. Mutta näiden hänen toimenpiteittensä ja sen turvapaikan välillä, missä Lupin kamppaili hengestään – jos Beautreletin mielipide oli oikea – ammotti kuilu, jonka yli kelpo tutkintotuomarillamme ei näyttänyt olevan halua harpata.
Oli sen vuoksi aivan luonnollista, että toiveet suunnattiin Isidore Beautreletiin, koskapa hänelle yksinään oli onnistunut hälventää se pimeys, joka ilman häntä olisi vielä tiheämpänä ja läpitunkemattomampana peittänyt tapauksia. Miksei hän kaikesta sielustaan antautunut tähän tehtävään? Tarvitsihan hänen noin pitkälle päästyänsä tehdä vain pikku ponnistus ollakseen perillä.
Tämän kysymyksen teki hänelle eräänä päivänä Grand Journalin selostaja, päästyänsä pujahtamaan Janson-lyseoon Bernodiksi, Beautreletin holhoojaksi tekeytyneenä.
Isidore vastasi hänelle aivan tyynesti:
"Monsieur, minulla on muutakin ajateltavaa kuin Lupin ja kaikki varas- ja salapoliisijutut. Minullahan on myöskin ylioppilastutkintoni heinäkuussa. Nyt on toukokuu menossa. Eikä tee mieleni saada reppuja. Mitä sanoisi kelpo isäukkoni?"
"Mutta mitä sanoisikaan hän, jos te luovuttaisitte oikeuden haltuun Arsène Lupinin?"
"Oh, kaikella on aikansa. Ensi lomallani…"
"Helluntaina?"
"Niin. Minä matkustan ensimmäisellä junalla lauantaina kesäkuun 6 p:nä."
"Ja sen lauantain iltana on Arsène Lupin kiinni."
"Ettekö myönnä minulle lykkäystä sunnuntaihin?" kysyi Beautrelet nauraen.
"Miksi moinen viivytys?" vastasi sanomalehtimies mitä totisimmalla äänellä.
Tämä selittämätön luottamus, joka oli virinnyt aivan äskettäin ja jo päässyt noin voimakkaaksi, oli kaikilla ihmisillä nuorta miestä kohtaan, vaikka tapaukset itse asiassa olivat ainoastaan jossakin määrin todistaneet sen oikeutetuksi. Häneen uskottiin kaiken uhalla. Mikään ei näyttänyt olevan hänelle vaikeata. Häneltä odotettiin mitä olisi parhaimmassa tapauksessa voitu odottaa ihmeelliseltä ilmiöltä, mitä selvänäköisyyteen, kokemukseen ja taitavuuteen tuli. Kesäkuun 6 p:nä! Kaikki sanomalehdet puhuivat lavealti tästä päivämäärästä. Kesäkuun 6 p:nä lähtisi Isidore Beautrelet pikajunalla Dieppeen, ja illalla olisi Arsène Lupin vangittu.
"Ellei hän sitä ennen pakene", huomauttivat ne harvat, jotka vielä olivat seikkailijan puolella.
"Mahdotonta! Kaikki käytävät ovat vartioidut."
"Hän kenties muuten onkin jo menehtynyt haavoihinsa", jatkoivat hänen puoluelaisensa, jotka mieluummin olisivat nähneet sankarinsa kuolleena kuin kahleissa.
Ja vastaus oli valmis:
"No, eipä suinkaan! Jos Lupin olisi kuollut, niin hänen rikostoverinsa jo tietäisivät sen ja olisivat kostaneet. Senhän on myöskin Beautrelet sanonut."
Ja kesäkuun 6 päivä tuli. Puoli tusinaa sanomalehtimiehiä seisoi Isidorea odottelemassa Saint-Lazare-asemalla. Kaksi niistä tahtoi seurata häntä matkalle, mutta hän pyysi heitä jättämään aikeensa sikseen.
Hän matkusti siis yksinään. Hänen vaunussaan ei ollut muita. Hän oli kovin uupunut monista lukutyössä peräkkäin valvomistansa öistä ja vaipui pian sikeään uneen. Unessa oli hänellä se aistimus, että juna pysähtyi useille asemille ja että matkustajia nousi junaan ja junasta. Herätessään Rouenin lähellä hän oli yhä yksin. Mutta vastapäisen sohvan selässä
