päällikkö ei ollutkaan poistunut luostarikäytävästä tai sen läheisyydestä?
Illalla lähetti Ganimard santarmipatrullin vuokratalolle päin ja asettui itse Folenfantin kanssa vartioimaan muurien ulkopuolelle lähelle pikku veräjää.
Hiukan ennen puoltayötä saapui metsästä haamu, hiipi heidän välitsensä veräjälle ja astui puistoon. Kolme tuntia he näkivät hänen harhailevan oikealle ja vasemmalle, raunioiden keskellä, kumartuvan alas, kapuavan ylös vanhoja pilareita ja seisoskelevan pitkät ajat liikkumattomana. Sitten hän läheni veräjää ja astui taas ulos molempien virkamiesten välitse.
Ganimard tarttui häntä kaulukseen, Folenfantin kietaistessa käsivartensa hänen uumilleen. Hän ei ollenkaan asettunut vastarintaan, vaan antoi aivan säveästi heidän sitoa ranteensa ja viedä hänet linnaan. Mutta heidän tahtoessaan häntä kuulustella vastasi hän ainoastaan, ettei hän ollut velvollinen heille tekemään selvää puuhistaan ja että hän odottaisi tutkintotuomarin saapumista.
He köyttivät miehen sitten tukevasti sängynjalkaan toisessa niistä vierekkäisistä huoneista, jotka olivat heidän asuntonaan.
Herra Filleulin saapuessa maanantai-aamuna kello yhdeksältä kertoi hänelle Ganimard saaliistaan. Vanki noudettiin alas saliin. Hän oli Isidore Beautrelet.
"Herra Isidore Beautrelet!" huudahti herra Filleul ihastuneen näköisenä ja ojensi tulijalle molemmat kätensä. "Mikä mieluisa yllätys! Erinomainen salapoliisiharrastajamme täällä ja meidän vallassamme! Olipa onni! Herra apulaispäällikkö, sallikaa minun esitellä teille herra Isidore Beautrelet, Janson de Saillyn lyseon oppilas."
Ganimard näytti hieman ällistyvän. Isidore kumarsi hänelle hyvin syvään kuten suuressa arvossa pidetylle virkaveljelle ja lausui herra Filleuliin kääntyen:
"Herra tutkintotuomari, te näytte saaneen hyviä tietoja minusta?"
"Erinomaisia! Ensinnäkin olitte todellakin Veules-les-Rosesissa silloin kun neiti de Saint-Veran luuli nähneensä teidät solatiellä. Otamme kyllä vielä selvän siitä, kuka niin suuresti on teidän näköisenne. Edelleen olette te aivan oikein Isidore Beautrelet, seitsemännen luokan oppilas – vieläpä oivallinen oppilas, työteliäs ja mallikelpoinen käytökseltänne. Koska isänne asuu maaseudulla, käytte te kerran kuussa tervehtimässä hänen asiamiestänsä herra Bernodia, joka ylistelee teitä ylenpalttisesti."
"Joten…"
"Joten te olette vapaa, herra Isidore Beautrelet."
"Täydellisesti vapaa?"
"Niin. Mutta minä asetan pikku, pikku ehdon. Ymmärrättehän, etten voi päästää käsistäni herrasmiestä, joka antaa toisille unilääkettä, hyppää ulos ikkunasta ja sitten tavataan kiertelemässä yksityisellä alueella… etten voi päästää häntä ilman jonkunlaista hyvitystä."
"No?"
"Me palaamme keskeytyneeseen keskusteluumme, ja te kerrotte minulle, kuinka pitkälle olette edistynyt tutkimuksissanne. Kahden päivän vapaus on kai johtanut teidät varsin pitkälle?"
Kun Ganimard aikoi poistua selvästi ilmaistakseen halveksimisensa mokomaa leikkiä kohtaan, huudahti tuomari:
"Ei mitenkään, herra apulaispäällikkö, teidän paikkanne on täällä. Minä vakuutan teille, että herra Isidore Beautrelet tosiaan ansaitsee huomiota. Herra Isidore Beautrelet on minun saamieni tietojen mukaan saavuttanut Janson de Saillyn lyseossa suurta kunnioitusta havaintojen tekijänä, jonka silmää ei mikään vältä, ja hänen toverinsa kuuluvat pitävän häntä teidän kilpailijananne ja Sherlock Holmesin veroisena."
"Todellakin?" virkahti Ganimard ivallisesti.
"Aivan. Eräs heistä kirjoittaa minulle: 'Jos Beautrelet selittää tietävänsä jotakin, niin teidän pitää häntä uskoa, ja olkaa vakuutettu siitä, että hänen sanomansa on oikean asianlaidan tarkka määritelmä.' Herra Isidore Beautrelet, nyt jos koskaan on oikea hetki osoittaa toverienne luottamus oikeutetuksi. Pyydän mitä hartaimmin, että nyt annatte tarkan määritelmän oikeasta asianlaidasta."
Isidore kuunteli hymyillen ja vastasi:
"Herra tutkintotuomari, te olette armoton. Teette pilaa meistä poloisista koulupojista, jotka huvittelemme niin hyvin kuin taidamme. Siinä muuten menettelettekin oikein, enkä enää aio antaa teille uusia aiheita leikinlaskuun."
"Koska ette tiedä mitään, herra Isidore Beautrelet?"
"Tunnustan todellakin kaikella nöyryydellä, etten mitään tiedä. Sillä sitä en tietämiseksi sano, että olen havainnut pari kolme seikkaa, jotka muuten eivät ole voineet välttää teidän huomiotanne, siitä olen varma."
"Esimerkiksi?"
"Esimerkiksi mitä on varastettu."
"Vai niin, te tiedätte sen?"
"Te tiedätte sen varmasti myöskin. Siihen seikkaan kaikkein ensimmäiseksi kohdistin tutkimukseni, sillä se tuntui minusta hyvin helpolta."
"Vai – niin… hyvin helpolta?"
"Tietenkin. Tarvitseehan vain tehdä johtopäätöksiä."
"Ei muuta?"
"Ei."
"Ja nämä johtopäätökset?"
"Kuuluvat näin, ilman pitkiä puheita. Toiselta puolen on tapahtunut varkaus, koskapa molemmat neitoset ovat yhtä mieltä siitä, että he todella ovat nähneet kahden miehen pakenevan kantamuksineen."
"On tapahtunut varkaus."
"Toiselta puolen ei ole kadonnut mitään, sillä kreivi de Gesvres vakuuttaa niin ja hänen täytyy se tietää paremmin kuin kukaan muu."
"Ei ole kadonnut mitään."
"Näistä molemmista peruslauselmista joudutaan ehdottomaan johtopäätökseen: koska on tapahtunut varkaus eikä mitään ole kadonnut, niin on varastetun esineen sijalle tietenkin pantu toinen samanlainen. Sanon heti, että tosiseikat eivät kenties vahvista tätä todistelua. Mutta väitän, että se on ensimmäinen oletus, minkä voimme tehdä, ja että meillä ei ole oikeutta hyljätä sitä ennen kuin huolellisen tutkimuksen perästä."
"Niin… siinä olette oikeassa", myönsi tutkintotuomari ilmeisen kiinnostuneena.
"No", pitkitti Isidore, "mikä tässä salissa saattoi herättää murtovarkaitten himoa? Kaksi kapinetta. Ensinnäkin seinäkudokset. Mutta ne eivät tule kysymykseen. Antiikkisia korukudoksia ei voida jäljitellä, petos olisi heti pistänyt silmään. Kysymykseen tulee vain Rubens-taulujen kokoelma."
"Mitä sanotte?"
"Sanon, että tuossa seinällä riippuvat neljä Rubens-taulua ovat väärennettyjä."
"Mahdotonta!"
"Ne ovat väärennettyjä, ilman inttämistä, loogillisen välttämättömästi ja kumoamattomasti."
"Sanon teille vieläkin, että se on mahdotonta."
"Herra tutkintotuomari, pian vuosi takaperin tuli Charpenaisiksi itseään nimittävä nuori mies Ambrumésyn linnaan Ja pyysi lupaa saada maalata jäljennökset Rubensin
