LUKU
Kenelm ei enää puhunut uuden ystävänsä kanssa niityllä; mutta kun päivän työ oli lopetettu, haki hän arentimiestä pyytääksensä häneltä anteeksi siitä, että hän ei kohta voinut tulla perheen kanssa illalliselle. Mutta hän ei nähnyt Mr Saundersonia eikä hänen poikaansa. Molemmat tekivät pielestä talon kohdalla. Iloissaan siitä että pääsi anteeksi pyytämisestä ja niistä kysymyksistä, joita se olisi voinut herättää, Kenelm otti takin päällensä ja meni Jessien luo, joka portin luona häntä odotti. He kulkivat rinnakkain tietä myöten, seuraten heinämiehiä, jotka hitaasti palasivat kotiansa. Se oli yksinkertainen englantilainen kylä, sitä ei koristanut haaveelliset tahi malli-asumukset, mutta toiselta puolen se ei kurjalta ja siivottomaltakaan näyttänyt. Kirkko, joka oli götiläistä rakennustapaa, kohosi harmaana heidän edessänsä, sen takana näkyivät ne punaiset pilvet, joihin aurinko oli laskenut, ja sitä ympäröi ainoastaan puoleksi näkyvän pappilan niittymaat. Etäämpänä oli kylän viheriä laidun, jonka keskellä oli kaunis koulurakennus; ja sitten seurasi pitkä katu, jonka varrella oli valkoisia huoneita, joita ympäröi pienet puutarhat.
Heidän kulkiessansa eteenpäin, nousi kuu kaikessa komeudessansa ja hopioitti tien heidän edessänsä.
"Kuka on tämän maan omistaja?" kysyi Kenelm. "Hän mahtaa olla hyvä ja varakas mies."
"Niin, Squire Travers; hän on korkea aatelismies ja sanotaan olevan hyvin rikas. Mutta hänen tilansa on ison matkaa kylästä. Te voitte saada sitä nähdä, jos viivytte täällä, sillä hän pitää lauantaina elonjuhlan, ja Mr Saunderson kaikkein torppariensa kanssa menee sinne. Siellä on kaunis puisto, ja Miss Travers'ia kyllä kannattaa nähdä. Oi, kuinka kaunis hän on!" jatkoi Jessie teeskentelemättömällä ihastuksella; sillä naiset ihailevat paljon enemmän toinen toistensa kauneutta, kuin miehet yleiseen luulevat.
"Onko hän yhtä kaunis kuin te itse?"
"Oh, kaunis ei ole oikea sana. Hän on tuhat vertaa ihanampi!"
"Hum!" sanoi Kenelm epäilevästi.
Hetken aikaa molemmat olivat ääneti; vihdoin Jessie keskeytti vaitiolon syvästi huokaamalla.
"Miksi te huokaatte? – Sanokaa se minulle."
"Minä ajattelin kuinka vähän tarvitaan tekemään ihmisiä onnellisiksi, mutta se vähä on yhtä vaikea saada, kuin koko hengenvoimansa uhraaminen johonkin suureen toimeen."
"Se on hyvin viisaasti sanottu. Jokainen tavoittaa jotakin vähäpätöistä, josta ei kukaan muu kentiesi antaisi penniäkään. Mutta mikä se vähäpätöinen asia on, jota te huokaillen toivotte?"
"Mrs Bawtrey myisi mielellään tämän puodin. Hän alkaa jo käydä vanhaksi ja kivulloiseksi, mutta ei kukaan osta sitä; jos Will saisi tämän puodin, niin minä voisin sitä hoitaa – mutta ei sitä kannata ajatellakaan."
"Mitä puotia te tarkoitatte?"
"Tuota!"
"Missä? Minä en mitään puotia näe."
"Mutta se on kylän puoti – ainoa mikä löytyy, jossa postikonttoori on."
"Ah! Minä näen ikkunassa jotain, joka on punaisen nutun näköinen. Mitä siellä myydään?"
"Kaikellaista – teetä ja sokuria, ja kynttilöitä, ja huivia, ja nuttuja, ja hameita, ja hiirenloukkuja, ja postipaperia; ja Mrs Bawtry ostaa Will raukan koria, ja myy ne paljon korkeampaan hintaan kuin hän itse niistä maksaa."
"Se näyttää olevan sievä tupa ja sen takana on maakappale ja puutarha."
"Niin. Mrs Bawtrey maksaa kahdeksan puntaa vuodessa siitä; mutta puoti kyllä sen verran tuottaa."
Kenelm ei vastannut mitään. He kulkivat edelleen ääneti ja olivat saapuneet kadun keskikohdalle, kun Jessie katseli ympärilleen ja samassa päästi äkillisen huudon, säpsähti ja yhtäkkiä seisahtui.
Kenelm katseli siihen suuntaan kuin tyttökin ja näki muutaman kyynärän päässä, tien toisella puolella, pienen punaisista tiilikivistä tehdyn huoneen ynnä muutamia olkikatoilla varustettuja suojuksia avaralla pihalla, johon vei portti, jota vasten nojasi mies, pieni piippu suussa. "Se on Tom Bowles," kuiskasi Jessie ja pisti kätensä Kenelmin käteen – sitten hän veti sen äkkiä takaisin, ikäänkuin hän olisi tullut toiselle mielelle, ja sanoi yhä kuiskaten: "Menkää nyt takaisin, sir!"
"En suinkaan sitä tee. Minä tahdon juuri oppia tuntemaan Tom Bowles'ia.
Hiljaa!"
Tom Bowles oli samassa viskannut piippunsa pois ja tuli nyt hiljakseen astuen tien poikki heitä vastaan.
Kenelm katseli häntä tarkasti. Hän oli tavattoman roteva mies, pari tuumaa lyhempi Kenelmiä, mutta kuitenki tavallista pitempi mies; hänen hartiansa ja rintansa olivat vahvat kuin Herkuleen, mutta alempi osa ruumista ei kuitenkaan ollut yhtä vankka, ja hänen käyntinsä oli hidas ja pitkäveteinen. Kuunvalo lankesi hänen kasvoillensa; ne olivat kauniit. Hän oli ilman hattua ja hänen kihara tukkansa oli lyhyeksi leikattu. Hänen kasvonsa olivat säännölliset ja hän oli terveen näköinen; hän näytti olevan noin kahdenkymmenenkuuden tahi seitsemän vuoden vanha. Kun hän tuli lähemmäksi niin huomasi Kenelm ettei hänen kasvonsa olleet ensinkään miellyttävät, niinkuin ne etäämmältä näyttivät, vaan hurjan ja kolkon näköiset.
Kenelm kulki edelleen Jessien rinnalla kun Bowles tunkeusi heidän väliinsä ja, toisella kädellään tarttuen tytön käsivarteen, toisella teki uhkaavan liikkeen kääntyessään Kenelmiin, sanoen kolkolla äänellä:
"Kuka olette?"
"Päästäkää tämä nuori nainen, ennen minä en vastaa."
"Jos ette olisi muukalainen," vastasi Bowles ja näytti siltä kun hän koettaisi nousevaa vihaa viihdyttää, "niin makaisitte ojassa noiden sanojen tähden. Mutta minä oletan ettette tiedä minun olevan Tom Bowles, ja minä en salli sen tytön, jota minä rakastan, olla toisen miehen seurassa. Pois täältä sentähden."
"Ja minä en salli kenenkään harjoittaa väkivaltaa tyttöä kohtaan, joka käy minun vieressäni, sanomatta hänelle että hän on konna ja että minä ainoastaan odotan siksi kunnes hän saapi molemmat kätensä vapaaksi antaakseni hänen tietää ettei hänellä olekaan raajarikon kanssa tekemistä."
Tom Bowles tuskin korviansa uskoi. Hämmästys hetkeksi tukehdutti kaikki muut tunteet. Hän tietämättänsä päästi Jessien irti, ja tyttö pakeni niinkuin irti päästetty lintu. Mutta hän nähtävästi ajatteli enemmän uuden ystävänsä vaaraa, kuin pakenemista; sillä sen sijaan, että hän olisi isänsä tuvassa turvaa etsinyt, hän juoksi muutamain työmiesten tykö, jotka olivat aivan lähellä ja olivat pysähtyneet ravintolan edustalle, ja palasi näiden liittolaisten kanssa sille paikalle, mihin nuo kaksi miestä olivat jääneet. Työmiehet pitivät paljon hänestä, ja kun heitä oli monta, he eivät Tom Bowles'ia pelänneet, vaan riensivät puoleksi juosten, puoleksi käyden, paikalle, ja toivoivat ehtivänsä sinne hyvään aikaan astumaan Tomin kauhistavan käsivarren ja rauhallisen muukalaisen luurangon välille.
Bowles oli sillä välin toipunut ensi hämmästyksestään ja oli tuskin huomannut, että Jessie oli karannut, vaan piti yhä vielä oikeaa käsivarttansa ojennettuna sitä paikkaa kohti, josta tyttö oli kadonnut, ja jupisi ylönkatseellisesti, tähtäen Kenelmin kasvoja vastaan iskun vasemmalla kädellänsä. "Yksi käsi on oleva kylläksi sinulle."
Mutta
