läksi kuin koppiinsa palaava koira. Dieuzy poistui hänen mukanaan, ja Lenormand alkoi puhutella sanansaattajaa:
"Rupeammeko olemaan siivolla, Auguste Jérôme? Tajuammeko asemamme vakavuuden? Kyllä, hä? Me puremme hammasta… mutta asiat eivät silti näytä aivan tukalilta. Siinä tapauksessa, Auguste Jérôme, seiskää siinä missä olette, ihan alallanne – te ette ole tiellämme."
Valenglayta huvitti äärettömästi. Hän hykerteli kämmeniään ja nauroi. Ajatus, että hänen ensimäinen sanansaattajansa oli Lupinin liittolaisia, tuntui hänestä oivalliselta pilalta. Prokuraattori ja poliisiprefekti istuivat vaiti, vasten tahtoansakin Lenormandin käskevän ryhdin valtaamina; ja he kaikki kolme kuuntelivat äänettöminä, mitä tuo lemmon mies nyt lähinnä taas aikoi.
Lenormand alkoi jälleen sauvansa nojassa astella edestakaisin ja jatkoi selontekoansa:
"Arsène Lupinin joukkueeseen kuuluu siis toinenkin luokka jäseniä, hra presidentti. Ne ovat lisäjäseniä, eivät vakinaisia. Nämä eivät ole varsinaisia työntekijöitä. Heillä on omat ammattinsa, lääkäreinä, virkamiehinä, kauppiaina, poliiseina, ja nämä ammatit määräävät miten suurta hyötyä he kykenevät tuottamaan Lupinille. Hän käyttää heitä oppaina, tiedonantajina, ei säännöllisesti, vaan milloin tarvista sattuu ja mikäli kukin mihinkin tehtävään kelpaa. Yhdellä on väärien rahojen liikkeelle laskeminen erikoisalanansa, toinen korjaa puoleensa varastettuja automobileja, jollakulla on läheisiä välejä vanhojen esineiden keräilijöihin, toisella papiston keskuudessa. Ja siitä johtuu, että Auguste sattuu olemaan pääministerin ensimäinen sanansaattaja ja väärennettyjen nimikirjotusten taituri. Hänen huoneestaan Rue du Coliséen varrella löydätte albumin, joka sisältää useiden satojen kuuluisuuksiemme ja rikkaiden pankkimiestemme nimikirjotukset."
"Ja minkä johtopäätöksen saamme tehdä tästä kaikesta, hyvä Lenormand?" kysyi Valenglay, hänet keskeyttäen.
"Tämän johtopäätöksen, hra presidentti: että Lupinin lähimpään piiriin kuuluvat toverit ovat kiintyneet häneen kuolemaan asti, kiintyneet rakkaudella ja ihailulla ja kiintyneet osuudella saaliiseen, kun taas toiset eivät ole hänen suoranaisen toimintansa ja vaikutuksensa alaisina, vaan ainoastaan saavat apurahoja – luultavasti eivät kovinkaan suuria, – ja kun näillä ei ole mitään osuutta saaliin jaossa, niin he ehkä eivät ole karaistuja kiusausta vastaan. Heidän kanssaan voisi päästä sopimukseen, jos tarvis tulisi. Eikö niin ole asian laita, Auguste?"
Sanansaattaja seisoi kuin patsas. Lenormand astui hänen eteensä.
"Kuinka paljon tahdotte?"
"Mitä tehdäkseni?"
"Ahaa, te alatte jo älytä! Näen, ettei meille tule pitkällistä hierontaa. Teidän tehtävänne olisi sanoa minulle mitä tiedätte…"
"Kenestä?"
"Lupinista."
"En tiedä mitään."
"Valehtelette."
"En. Minä en ole milloinkaan häntä nähnyt. En tunne häntä."
"Se on lopultakin mahdollista. Mutta millä tavalla asetutte yhteyteen hänen kanssaan?"
Sanansaattaja oli vaiti.
"Oh, tietysti; mehän emme ole vielä sopineet ehdoista. Mitä tahdotte?"
"Vapauteni."
"Älkää puhuko joutavia. Te olette kiikissä, ja teidän on käytävä läpi myllyn, kuten kenen hyvänsä toisenkin, ja te saatte istua aikanne – viisi vuotta, kymmenen vuotta, – se ei kuulu minuun. Ei; ajatelkaa tulevaisuutta ja vanhuuttanne. Vapaalle jalalle päästyänne te ette paljoonkaan kelpaa, ja kuitenkin täytyy teidän elää. Paljonko tahdotte?"
"Viisikymmentätuhatta frangia."
"Oletteko järjiltänne?"
"En ole järjiltäni. Marcon kautta pääsette käsiksi Lupiniin; ja Lupin on hyvästi viidenkymmenentuhannen frangin arvoinen."
"Minä tarjoan teille kymmenen; en penniäkään enempää."
"Viisikymmentä; ei penniäkään vähempää."
"Hra presidentti, ratkaisu on teidän."
Valenglay vastasi:
"Kymmenentuhatta Marcon vangitsemisen jälkeen; neljäkymmentä Lupinin."
"Se sopii", suostui sanansaattaja.
"No, jos se sopii", vastasi Lenormand, "niin laukaiskaa kielenne ja puhukaa suunne puhtaaksi. Millä tavoin olette yhteydessä keskenänne?"
"Erään ystäväni välityksellä."
"Marcon kait?"
"Niin."
"Hänen osotteensa?"
"Sitä en tiedä."
"Mutta teillä on keinoja saada se?"
"Ei. Kun Marco tarvitsee minua, soittaa hän minulle puhelimella."
"Minne?"
"Tänne virastoon."
"Hyvin valittu. Ja mitä te teette silloin kun vuorostanne tarvitsette häntä?"
"Minä lähetän hänelle kirjeen."
"Minne?"
"Poste restante, Rue Milton."
"Mille nimimerkille?"
"T.L.B.N."
"Ja siinäkö kaikki mitä tiedätte?"
"Niin."
"Ja te pidätte sitä viidenkymmenentuhannen frangin arvoisena?
Olettepa te aika miekkonen!"
"Teidän tarvitsee vain vartioida postikonttoria. Marco käy siellä joka aamu."
"Kiitos neuvosta. Gourel! Dieuzy!"
Hän avasi oven molemmille salapoliiseille.
"Viekää tämä mies vaunuilla poliisiasemalle. Ja koko asiasta ei hiiskahdustakaan! Älkää antako sanomalehtien saada mitään vihiä."
"Mutta virastossa jokainen jo tietää, mitä on tapahtunut, hra päällikkö", huomautti Gourel.
"Ei väliä. Tehkää kuten sanon. Ja olkaa te siivona, Auguste!"
Sanansaattaja läksi molempien poliisitarkastajien välissä rauhallisesti pois.
Sitten Valenglay huudahti:
"Hyvin tehty, hyvä Lenormand! Tämä on kerrassaan ihmeellistä, ja täydellisesti teidän arvoistanne! Mutta kertoisitteko minulle, kuinka saitte kaiken aikaan?"
"Juttu on aivan yksinkertainen! Minä tiesin, että hra Kesselbach oli käyttänyt Barbareuxin toimistoa, ja että Lupin oli käynyt häntä tapaamassa, ilmeisesti toimiston puolesta muka. Ryhdyin tiedustelemaan siltä suunnalta ja havaitsin, että Kesselbachin ja
