oli poliisi, kolmas konstaapeli. Hän paiskasi oven takanansa kiinni:
"Sitä lurjusta! Mutta annoinpa minä sille vietävälle. Leuan silti musersin." Hän itse piteli veristä nenäliinaansa kasvoillaan ja väänteli kivusta.
"Menkää hankkimaan itsellenne hoitoa", kehotti Lenormand, reutoen lukon kädensijaa. "Naapuritalossa on apteekki. Lempo soikoon, eikö tämä koje toimi?" Kahva kääntyi ympäri ja ympäri, tarttumatta lukon koneistoon.
"Lukkoseppä!" huusi hän. "Hän jäi ulkopuolelle, porttikäytävään…
Pian, pian, kaiken hyvän nimessä!"
Sillä hetkellä saapui Gourel.
"Kaikki hyvin, hra päällikkö; olemme saaneet yhden niistä."
"Kenen?"
"Marcon."
"Oh, Marcosta minä viisi! Minä olen saanut toisen."
"Kenen?"
"Lupinin. Hän on tässä huoneessa, haavotettuna."
"Istu ja pala! Mutta entäs ikkunat?"
"Siellä ei mitään vaaraa. Ne ovat pihan puolella luullakseni."
"Niin, mutta Lupin…?"
"Kuunnelkaahan… kuuletteko häntä?"
Huoneesta kuului hillittyä voikerrusta – ähkäyksiä.
"Hei, Gourel, olemme saaneet hänet, sen sanon; olemme saaneet hänet tällä kertaa!"
Lukkoseppä juoksi paikalle. Kaasun valossa, joka oli jälleen sytytetty, hän tutki ovea ja selitti:
"Kyllä tunnen tämän rakenteen – se on uusi. Oven ollessa suljettuna ei saa lukkoa toimimaan, ellei tiedä mikä siinä on temppuna. Sitä saa työntää ja vääntää… eikä mikään tehoa."
"Miten siis on meneteltävä?"
"Tulee päin vastoin vetää, vetää kahvaa itseensä päin. Se tarttuu…
Sitte väännetään… noin."
Hän heitti oven auki. Lenormand ryntäsi huoneeseen. Lyhtynsä valossa hän näki miehen liikkumattomana makaamassa. Hän heittäysi kaatuneen ylitse, tunnusteli häntä, laski korvansa hänen rinnalleen.
"Hän on hengissä! Olemme saaneet hänet elävänä! Lupin on minun!"
"Hyvä päivän työ!" huudahti Gourel. "Lupinin kolme apuria, portinvartijapariskunta ja Lupin itse… Kuusi kiikkiin yhdellä apajalla."
"Seitsemän", sanoi komisarius. "Yksi on sairaana, löysimme hänet vuoteen omana."
Hän vei Lenormandin erääseen lähellä vierashuonetta olevaan huoneeseen, jossa päällikkö ei ollut käynyt. Siellä makasi vuoteella vaaleatukkainen, hirveästi laihtunut mies, jolla oli valjut kasvonpiirteet ja isot mustat renkaat silmien ympärillä. Hänen vieressään oli pöydällä lääkepulloja ja pulvereita. Ja koko huoneessa oli sairaalan haju.
"Hän ei ole kuollut, vai mitä?" kysyi päällikkö.
"Ei, mutta ei paljoakaan puutu!"
"Haavottunut?"
"Ei; hän on ankarassa kuumeessa… Kuulkaa, hän hourii."
Mies sopersi joitakuita käsittämättömiä sanoja. Sitte hän huokasi syvään ja vaipui jälleen uneen.
Naulakossa riippui vaatteita, likaisia, kuluneita, risareunaisia.
"Tutki ne, Gourel", käski päällikkö.
Taskut olivat tyhjät. Ei lompakkoa, ei mitään papereita.
"En näe mitään", sanoi Gourel.
"Sisustassa?"
"Ei mitään."
"Eikö takissa ole mitään merkkiä?"
"Ei minkäänlaista. Hei, onpa sentään; kauluksen alle on ommeltu liinavaatetilkku, johon on musteella kirjotettu numero."
"Mikä numero?"
"813!"
Portinvartijan kojussa kolme poliisikonstaapelia vartioitsi Marcoa, joka oli nuoritettu liikahtamattomaksi.
Arsène Lupin laskettiin vuoteelle. Kuuluisa seikkailija oli saanut miekan nupista iskun päähänsä ja makasi tajuttomana.
Portinvartija, hänen vaimonsa ja vanha palvelijatar oli lukittu kojun takaosaan, jota käytettiin sekä keittiönä että makuuhuoneena.
"Arnoult", sanoi Lenormand, "voitte soittaa etsivään osastoon ja palatessanne tuoda kahdet vaunut. Me viemme nämä miekkoset poliisiasemalle."
Heti komisariuksen mentyä päällikkö lyhyesti kuulusteli portinvartijaa ja tämän vaimoa. Hän pääsi varmaksi siitä, että he olivat pelkkiä ylimääräisiä joukkueessa, tietämättänsä Marcon avustajina. He kyllä tiesivät kojuunsa johtavan salaoven, koskapa tämä oli heidän suostumuksellaan tehtykin, mutta he pitivät sitä hätävarana, jonka Marco oli hankkinut vältelläkseen velkojiansa.
Mitä vanhaan palvelijattareen ja Marcoon tulee, niin ei päällikkö saanut paljoakaan tietää heistä. Marco oli asunut huoneustossa kuusi vuotta, hra Marc Dalisin nimisenä. Hän oleskeli siellä hyvin vähän, meni ulos joka aamu eikä palannut ennen iltaa. Missä viettikään hän päivänsä?
Lenormand ei ottanut vaivakseen kuulustella häntä. Hän kysäisi vain:
"Sana teille. Kuka on se mies, jota isäntänne hoiteli ja jonka tapasin puoli kuolleena huoneustosta?"
"Minä en tiedä."
Tämä ainoa ongelma näytti herättävän todellista mielenkiintoa Lenormandissa. Murhenäytelmän alusta asti oli tämä numero 813 jo kolmasti sattunut hänen silmiinsä: ensi kerran kirjotettuna lapulle, jonka hän oli ottanut sen huoneen lattialta, josta savukekotelo oli löytynyt; toisen kerran kirjotettuna lappuun, joka oli kiinnitetty Lupinin postipakettina palauttamaan mustapuu-lippaaseen; ja lopuksi kiinnitettynä sairaan takkiin.
Kaksi ensimäistä tapausta olisivat saattaneet olla pelkkää yhteensattumaa, mutta tämän kolmannen havainnon jälkeen ei voinut olla sattumasta puhettakaan. Tämä saman numeron salaperäinen kertaaminen viittasi tosiasiaan, jota oli ehdottomasti kaikella huolella pohdittava. Mitä merkitsivät nuo kolme numeroa? Olivatko ne joku tunnussana? Olivatko ne avain johonkin salaiseen kieleen, jonka keskenänsä kirjeenvaihdossa olevat henkilöt olivat omaksuneet? Vastasivatko ne joitakin kirjaimia?
Nämä kysymykset olivat mahdottomat ratkaista, ja hän teki niitä vain koneellisesti mietteissään. Mutta yksi seikka ainakin oli ehdoton, selvä ja heti selville saatavissa, nimittäin sairaan miehen oleskelu Marcon asunnossa. Mitä teki hän siellä? Oliko hän rikostoveri vai vanki?
Lenormand meni potilaan huoneeseen. Lääkäri oli juuri toimittanut tutkimuksensa.
"No, hra tohtori", kysyi päällikkö, "mitä sanotte?"
