sopimuksen kumpaisenkaan saamatta siitä häpeätä. Minä toimitan varastamiseni asunnoissa, te pörssissä. Sehän on kutakuinkin yhtä ja samaa. No, siinä sitä ollaan, Kesselbach. Olkaamme kumppanuksia tässä liikeasiassa. Tarvitsen teitä sentähden, etten tiedä mitä asia koskee. Te tarvitsette minua, koska ette mitenkään voi hoitaa sitä yksinänne. Barbareux on hölmö. Minä olen Lupin. Tuleeko kauppa?"
Ei vastausta. Lupin tivasi vavahtelevalla äänellä:
"Vastatkaa, Kesselbach! Tuleeko kauppa? Jos tulee, niin haen teille Pierre Leducinne neljässäkymmenessäkahdeksassa tunnissa. Sillä häntähän te etsitte, vai mitä? Eikö se ole homman pohjana? No, vastatkaahan pois! Kuka on tuo mies? Miksi etsitte häntä? Mitä hänestä tiedätte?"
Hän tyyntyi äkkiä, laski kätensä Kesselbachin olkapäälle, ja sanoi terävästi:
"Vain sana. Jaa… vai ei?"
"Ei!"
Hän veti muhkean kultakellon Kesselbachin sivutaskusta ja laski sen vangin polvelle. Hän avasi Kesselbachin liivit ja paidan, paljasti hänen rintansa, otti teräksisen, kultakahvaisen tikarin, joka oli pöydällä hänen vieressään ja asetti sen sille kohdalle, missä sydämen sykintä sai ihon vavahtelemaan.
"Viimeisen kerran?"
"Ei!"
"Hra Kesselbach, kello on kahdeksan minuuttia vailla kolme. Jos ette vastaa kahdeksan minuutin kuluessa tästä hetkestä, olette kuollut mies!"
Seuraavana aamuna marssi kersantti Gourel Palace-hotelliin täsmälleen sovitulla hetkellä. Pysähtymättä, hissistä piittaamatta, hän astui ylös portaita. Neljännessä kerroksessa hän kääntyi oikealle, meni pitkin käytävää, ja soitti 415. oven kelloa.
Vastausta saamatta hän soitti uudelleen. Puolikymmentä kertaa turhaan yritettyään hän palasi alikertaan ja meni hotellin konttoriin. Sieltä löysi hän hovimestarin.
"Hra Kesselbachia haluaisin tavata. Olen soittanut kymmenkunta kertaa."
"Hra Kesselbach ei nukkunut täällä viime yönä. Emme ole nähneet häntä sitte kun eilen ehtoopäivällä."
"Entä hänen palvelijansa – kirjurinsa?"
"Emme ole heitäkään nähneet."
"Eivätkö siis hekään nukkuneet hotellissa?"
"Eivät luullakseni."
"Luullaksenne? Mutta teidän tulisi tietää se varmasti."
"Kuinka niin? Hra Kesselbach ei asu hotellissa; hän on kotonaan täällä, omassa yksityisessä huoneustossaan. Me emme palvele häntä, hänellä on oma palvelijansa, ja meillä ei ole mitään tietoa siitä, mitä hänen asunnossaan tapahtuu."
"Se on totta… se on totta…"
Gourel näytti olevan ymmällä. Hän oli tullut nimenomaisesta määräyksestä, ennakolta selitettyyn toimeen, jonka rajoissa hänen älynsä kykeni työskentelemään. Ulkopuolella näiden rajojen hän ei tiennyt miten menetellä.
"Jos päällikkö olisi täällä", hän mutisi; "jos päällikkö olisi täällä…"
Hän näytti käyntikorttiansa ja ilmotti ammattinsa. Sitte hän kysyi kaiken varalta:
"Ette siis nähnyt heidän tulevan sisälle?"
"En."
"Mutta näitte heidän lähtevän ulos?"
"Ei, sitä en voi sanoa."
"Mistä siis tiedätte, että he lähtivät ulos?"
"Kuulin eräältä herrasmieheltä, joka kävi täällä eilen ehtoopäivällä."
"Mustaviiksiseltä herrasmieheltä?"
"Niin, tapasin hänet hänen poistuessaan noin kello kolmen aikaan. Hän sanoi: 'Asukkaat numerosta 415 ovat menneet ulos. Hra Kesselbach jääpi yöksi Versaillesiin, Réservoisiin; voitte osottaa hänen kirjeensä edelleen sinne!'"
"Mutta kuka oli tuo herrasmies? Millä valtuudella hän puhui?"
"Sitä en tiedä."
Gourel tunsi levottomuutta. Hänestä näytti kaikki hieman omituiselta.
"Onko teillä avainta?"
"Ei. Hra Kesselbach teetti erityiset avaimet."
"Menkäämme katsomaan."
Gourel soitti taas rajusti. Ei mitään kuulunut. Hän oli juuri lähtemäisillään, kun äkkiä kumartui ja painoi korvansa avaimenreikää vasten.
"Kuulkaa… Luulen kuulevani jotakin… aivan oikein… ihan varmasti… kuulen voikerrusta…"
Hän iski tuimasti nyrkillään ovea.
"Mutta, hyvä herra, teillä ei ole oikeutta…"
"Hiiteen oikeudet."
Hän täräytti ovea uudistetulla voimalla, mutta niin vähäisellä teholla, että heti luopui yrityksestä. "Joutuin, joutuin, lukkoseppä!"
Yksi tarjoilijoista lähti juoksujalassa. Gourel käveli ähmissään ja epävarmana edestakaisin. Palvelijoita jo kerääntyi muista kerroksista ryhmiksi. Väkeä saapui paikalle konttorista ja isännöitsijän toimistosta. Gourel huusi:
"Mutta miksi emme menisi sisälle viereisten huoneiden kautta? Ovatko ne yhteydessä tämän huoneuston kanssa?"
"Kyllä, mutta väliovet ovat aina teljetyt molemmin puolin."
"Siinä tapauksessa soitan etsivään osastoon", sanoi Gourel, jonka mielessä ilmeisesti ei kuvastunut mitään pelastusta ilman päällikköänsä.
"Ja poliisikomisariukselle", huomautti joku.
"Niin, jos tahdotte", vastasi hän äänellä, joka ilmaisi melkoista välinpitämättömyyttä siitä muodollisuudesta.
Hänen palatessaan puhelimen äärestä oli lukkoseppä jo koetellut avainkimppunsa melkein loppuun. Viimeinen avasi lukon. Gourel astui ripeästi sisälle.
Hän kiirehti heti voikerruksia kohden ja tölmäsi sihteeri Chapmanin ja palvelija Edwardsin ruumiisiin. Chapman oli kärsivällisellä rynnistelyllä saanut kapulansa hiukan väljennetyksi ja päästeli lyhyitä, tukahtuneita ähkäyksiä. Toinen näytti nukkuvan.
Heidät irrotettiin siteistänsä. Mutta Gourel oli huolissaan.
"Missä on hra Kesselbach?"
Hän meni työhuoneeseen. Hra Kesselbach istui lähellä pöytää tuolin selkämystään köytettynä. Hänen päänsä riippui rinnalla.
"Hän on pyörtynyt", sanoi Gourel, astuen luo. "Hän on kai ponnistellut yli voimiensa."
Hän leikkasi nopeasti poikki hartiain yli kierretyt köydet. Ruumis retkahti eteenpäin. Gourel vastaanotti sen syliinsä, mutta hätkähti kauhistuneesti huudahtaen taaksepäin.
"Kuollut!
