hyvän enkelinsä oven ulkopuolelle; paras pyrintöni oli nyt pitää sydämeni ja ajatukseni sisimmän pyhyyden niin puhtaana, että se kerran olisi utu-morsiamelleni arvollinen lepopaikka.
VIIDES LUKU
Minä lähden yliopistoon. – Jaakko-enon neuvo.
Vihdoin täytyi kuitenkin tuon jokapäiväisen, terveellisen seurustelemisen äitini kanssa loppua, ja minun oli lähteminen yliopistoon.
Erohetki oli äidilleni varsin katkera, sillä isäni oli edellisenä vuonna kuollut; nyt olisi siis lastensa seura ollut äidilleni tarpeellisempi kuin koskaan ennen.
Isäni kuoli sellaisena kuin hän oli elänytkin, iloiten työstänsä ja hyvin tuntien, että jos hänellä olisi ollut vaikka sata elämää elettävänä, olisi hän kuitenkin pyhittänyt ne kaikki samalle työlle, johon hän oli ainoankin elämänsä käyttänyt, – papin viralle. Äidilleni jätti hän pienen maatilan, jota vanhempi veljeni hoiti; isäni kuolema ei siis vaikuttanut muutosta kotoisessa asemassamme; minä lähdin yliopistoon täyttääkseni isäni sydämellisen toiveen ja äitini hartahimman tahdon, nimittäin papin virkaan valmistautumiseni.
Lastensa kasvattamiseksi olivat vanhempani eroittaneet pienen rahasumman, jonka he suurimmalla säästäväisyydellä ja monella uhrauksella olivat ko'onneet; – näitä ko'otessansa olivat he kärsineet kaikkia uhrauksia ja vaivoja, sellaisella ilolla ja toivolla, että ne pikemmin näyttivät eduilta kuin uhrauksilta. Tämä perheen-kassa oli tätä ennen käytetty kumpaisenkin vanhemman veljeni kasvattamiseksi; mutta oitis kun he saivat omat sisääntulonsa, tuli heidän täyttää vajavuus kassassa.
Tämä kassa ei kuitenkaan ollut niin suuri, ett'ei meidän olisi täytynyt sitä suurimmalla tarkkuudella ja säästäväisyydellä käyttää ja omalla työllämme tehdä menot mitä pienimmiksi.
Lukukaudet muutamissa Uuden Englannin yliopistoissa ovat niin hyvin järjestetyt, että ylioppilaat kolmen talvi-kuukauden ajalla voivat olla koti opettajina ja sillä ajalla hankkia mitä heiltä lukukausien ajalla kuluu. Tällä tavalla, muita opettaessaan, lukevat he itsekin hartaammin. Heidän arvostelunsa vakaantuu ja he oppivat antamaan arvoa tieteille, nähdessänsä mikä hyöty niistä on, sekä oppivat asettamaan kulunkinsa varojen mukaisiksi.
Tavallisesti tulee nuorukainen yliopistoon miehen ikään astuessansa. Hän ei enään ole poika eikä myöskään vakaantunut mies; hän on olento, puoleksi mennyttä puoleksi tulevaa aikaa. Ystävällisillä sanoilla ja onnea toivottavilla kättelyillä tervehditään häntä tällä uudella elämän alalla.
Ollen "pastorimme poika" luuli koko seurakunta olevansa osallinen minun matkaani yliopistoon ja kukin toivotteli minulle onnea. "Vai niin, Harry, te lähdette nyt yliopistoon! sepä oli oikein", sanoi yksi. Toinen sanoi: "Kyllä teistä tulee yhtä oiva mies kuin isästännekin". "No, jopa nyt! mennettekö tekin papiksi itsenne lukemaan? Onnea vaan, käyköön hyvin!" sanoi kolmas ja niin edespäin, kunnes vanha Jerry Smith, kylän kellonsoittaja ja puunsahaaja sekä monen naapurin lesken puutarhuri, onnitteli minua, lisäten: "kylläpä minustakin olisi tullut tuollainen kuin te, jos olisin saanut oppini tuossa ijässä".
Jaakko-enon sanat vaikuttivat toki enin kaikista. Jaakko-enoni, äitini veli, oli lääkäri, ei ainoastaan meidän kylässä vaan koko seudulla kymmenen penikulman laajuudelta. Koko maakunnassa oli hän tunnettu taitavana lääkärinä ja hänen kirjoituksensa lääketieteellisissä aikakaus-lehdissä olivat herättäneet suurta huomiota. Hän olisi kyllä saanut paremman ja tuottavamman virka-alan suuremmissa kaupungeissa, mutta enoni oli filosofi ja rakasti sentähden hiljaista elämää sillä seudulla ja sellaisien ihmisien joukossa, jotka hänelle sopivat, joiden joukossa hän taisi vaikuttaa mielensä mukaan ja jossa hän myös sai toteuttaa omat mietteensä ja lempi-aatteensa, joutumatta riitaan sovinnaisien tapain kanssa.
Hän melkeen jumaloitsi äitiäni salaa, sillä hänen mielestänsä oli äitini kaikkien naisien esikuvaksi sopiva. Mielellään seurusteli hän isänikin kanssa, jota hän käytti kovasimenaan hioaksensa sukkeluuksiansa. Jaakko-eno ei ollut mikään vapaa-uskolainen, mutta kun tuli kysymys uskonkappaleista oli hän ikääskuin virma hevonen laitumella. Suurin huvinsa oli isäni kanssa pitää uskonnollisella alalla pientä toteennäyttämis-kilpailua. Silloin hän lasketteli täyttä laukkaa vääriä päätelmiä, erinomaisella älyllä ja sukkeluudella sinne tänne väännellen ja käännellen ja lopuksi hämmästyttävillä päätelmillä hypäten kaikkein rajain yli; vähitellen hän rauhoittui, sallipa vihdoin uskonnollisen satulan ja suitsetkin päällensä pantaviksi, jatkaen sitten hiljaisella juoksulla väittelyään, silminnähtävästi raittiimpana näitä viisausopillisia ilmahyppyjä tehtyänsä.
Jaakko-eno oli kuuluisa ihmeellisten parannustensa tähden. Hän valmisti eräitä pilleriä, joita kehuttiin vallan mainioiksi. Hänen määräyksensä mukaan piti ne otettaman juuri ennen kylpyä, jonka päätettyä piti kävellä ulkoilmassa kauan aikaa. Kun näitä pilleriä kauemmin käytti, oli niiden vaikutus erinomainen; moni joka oli pitänyt itsensä aivan parantumattomana, parani näiden kautta; kun tuli puhe tällaisesta tapauksesta, iski Jaakko-eno silmää niin veitikkamaisesti. Kuiskattiin tosin ett'ei näissä pillereissä ollut muuta kuin sokeria ja vähän vahingoittamatointa nestettä, mutta siinä suhteessa ei Jaakko-enolta saanut mitään selitystä. Hän iski vaan silmäänsä ja sanoi tuon seikan olevan hänen salaisuutensa.
Enoni suosilas olin aina ollut; tämän hän osoitti varsin omituisella tavalla. Kun hän lähti sairaita katsomaan, nosti hän minut rattaillensa ja piti mieleni alituisessa jännityksessä omituisilla kysymyksillänsä, lystillisillä muistutuksillansa ja taruillansa. Kaikessa mitä hän sanoi oli aina joku terävä, hieno ajatus, jotakin kiihoittavaa, niinkuin hengellisessä virkistys-juomassa, jonka vaikutus ei ollut vähempi vaikka siinä olikin vähän pistosanoja joukossa, jotka ainoastaan virkistyttivät ja herättivät itsensä arvossa pitämistä. Seuraa rakasti enoni suuresti ja halusi aina kuulijoita; väliin hän kyllä oli ankara ja katkerakin, mutta kuitenkin olin minä vallan mielelläni hänen seurassansa. Voimaa me ihmettelemme ja kunnioitamme, jospa tuo voiman osoitus väliin on ankarakin, ja sitä, joka näyttää voivansa sekä kynsiä että purra, pidetään hyväntekijänä, jos hän joskus vetää kynnet omaan nahkaansa ja näyttää sävyisyyttä.
Siitä saakka kun omituinen käsikirjoitukseni löydettiin ja minun kirjailija-toimeni tuli ilmi, aina siihen saakka kun lähdin yliopistoon, oli minulla oikea kiihko kirjoittaa ajatelmiani ja monta vuotta loi sieluni omituisimpia mietteitä, joita suurella ilolla ja mielen virkistyksellä kirjoittelin muistoon.
Luonnollisesti löytyi näiden joukossa paljon vaillinaisuuksia, monta sekanaista ja kypsymätöintä mietettä. Minä kirjoittelin tarinoita, kertomuksia, murhe-näytelmiä ja ilveilyksiä; koetin todistaa sielun kuolemattomuutta ja edistin tuota mielipidettä, joka väittää, että eläimilläkin on tulevaisuus. Kirjoittelin sonetteja ja veisuja: kirjoittelinpa melkeen kaikesta mitä löytyy taivaassa ja maan päällä.
Äitini neuvoi minua pitämään Jaakko-enoani kirjallisena johtajanani; paraimmat teokseni alistinkin sentähden hänen tuomittaviksensa.
"Pikku laululintu parka!", sanoi hän, iskien ystävällisesti silmää; "mutta olemmehan kaikki aluksi pieniä laululintu-parkoja. Ensimmäiset jyvämme on meidän noukkiminen rikkojen ja roskain joukosta, – meidän täytyy ensin kirjoittaa huonoa, voidaksemme kerran hyvääkin saada toimeen"; sitte valikoitsi hän jonkun rivin tahi lauseen, joista hän sanoi: "net eivät ole niin varsin huonoja". Sanoipa vielä joskus: "siihen katsoen että sinä olet melkeen lapsi vielä, täytyy myöntää, että joukossa löytyy paljon, joka antaa hyviä toiveita sinusta ja uskallanpa toivoa sinun kerran vielä kyhäävän jotakin kunnollista;" – nämät sanat innostuttivat minua enemmän kuin jonkun muun suurimmat kiitokset. Olemmehan kukin huomanneet, että juuri
