p>Faust I
GÖTHEN ELÄMÄ JA TEOKSET
Johan Wolfgang Göthe syntyi Frankfurt am Main'in kaupungissa 28 p. elokuuta 1749. Hänen isänsä, keisarillinen neuvos Johan Caspar Göthe oli jäntevä, totinen mies, kodissaan täysi yksinvaltias, jonka sana oli perheen lakina. Äiti Katariina Elisabeth Textor oli aivan toista laatua: luonteva, hilpeä, sydämellinen nainen, jonka luonteessa hellä tunne, vilkas mielikuvitus ja selvä järki omituisesti yhtyivät. Nähtävästi Göthen henkinen äidinperintö oli runsaampi kuin mitä hän isältään sai periä. Itse hän lausuu: "isältäni sain muhkean muotoni ja vakavan ryhtini; äiti-kullalta sain iloisuuteni ja pakinoimis-haluni. Iso-isäni suosi kaunottaria, ja enhän minäkään ole heille nurja".
Ensi kasvatuksensa Göthe sai kotona. Äiti osasi kehittää pojan aattelukykyä ja vilkasta mielikuvastinta kertomalla hänelle satuja ja taitavasti johtamalla häntä itseä muodostamaan satujen loppua. Isä taas toisin tavoin vartutti nuorta mieltä. Hän kertoi pojalle jonkun jutun elämästä tai historiasta ja antoi pojan sen johdosta kirjoittaa mietelmiänsä latinaksi ja saksaksi. Kahdeksanvuotiaana nuori Wolfgang jo joltisesti osasi ranskaa, italiaa, latinaa ja kreikkaa. Hänen lapsuutensa päiviltä on säilynyt monta jutelmaa, joista näkyy, että hän ei ollut mikään tavallinen lapsi. Itsenäisesti arvosteli hän jo silloin monta asiaa. Kun esim. Lissabonin kaupunki v. 1755 hirveän maanjäristyksen kautta kokonaan hävisi ja ihmisiä hukkui tuhansittain, niin tämä kuusivuotias filosofi rohkeni epäillä Jumalan hyvyyttä!
Kotikoulun avuksi tuli pian elämän koulu kokemuksineen. Varsinkin vaikutti lapseen suuresti "seitsenvuotinen sota", jonka syttyessä Göthe itse oli seitsenvuotias. Sota jakoi hänen sukunsa kahteen vastakkaisen leiriin. Iso-isä vihasi Preussia, isä suosi sitä. Wolfgang ei välittänyt Preussista; mutta sen uljas kuningas, joka voitokkaasti taisteli puolta Euroopaa vastaan, oli hänen lempisankarinsa. Eipä hän vanhanakaan osannut arvostella asioita historialliselta, vaan personalliselta, paljaasti inhimilliseltä kannalta. – Pojassa piileväiset runon ja taiteen siemenet saivat arvaamatta suopean tilaisuuden itääkseen, kun eräs ranskalainen sotajoukkio marssi Frankfurtiin v. 1759 ja majaili siellä v:een 1761. Sen päällikkö, kreivi Thorane, joka asui Göthen kodissa, oli suuri taiteenharrastaja. Nuori Wolfgang ihastui pian kiihkeästi tähän mieheen, joka opetti häntä rakastamaan maaluuta ja veistotaidetta. Sitä paitsi kaupungissa vieraileva ranskalainen teateriseura varhain tutustutti häntä näytelmätaiteen ja teaterielämän salaisuuksiin.
Ranskalaisten mentyä opinnot jatkuivat isän johdolla; poika harjoitti esim. matematiikkaa, muusiikkia, piirustusta, englannin, jopa hepreankin kieltä. Pitääkseen muistissaan monet kielensä, sepitti hän romaanintapaisen keskustelun seitsemän sisaruksen välin, jotka puhuivat kukin omaa kieltänsä; niinpä vanhin veli puhuu saksaa, yksi veljistä on pappi ja puhuu latinaa ja kreikkaa, kolmas on kauppias ja haastelee englantia j.n.e. Hänen ensimmäisiä tuotteitaan oli myös pipliallinen laulu Joosepista ja hänen veljistään. Göthessä tuleva mies pääpiirteiltään jo kuvautuu lapsessa. Jo silloin ilmestyi hänen luonteensa pääomituisuudet, nimittäin: varsin monipuolinen, kekseliäs, ylpeä, vaikutuksille hellänherkkä, huikenteleva henki, joka kuitenkin aina osaa vaikutelmiansa hallita niihin hukkumatta; keskellä tunteiden kuohua selvä järki, itsensä hillitsevä ja sääntelevä mieli. Ja – tehdäksemme vertailun täydelliseksi – jo nuorukaisena tunsi hän sydämessään lemmen ilot ja surut. Suhde Gretcheniin – niin oli tytön nimi – sai sentään pian surullisen lopun, kun Gretchen ei voinut nuorelle ihastelijalleen antaa muuta kuin sisaren ystävyyttä. Katkeran surunsa unhotti Wolfgang pian kirjoissaan ja luonnon ihanassa helmassa, mutta tytöstä sai hän sittemmin esikuvan Faustinsa Gretchenille. —
V. 1765 tuli Göthe Leipzigin yliopistoon, jossa hän kohta innolla alkoi harjotella erittäinkin filosofiaa ja lakitiedettä. Pian suuttui hän sentään sydämestään kumpaankin. Kuuluisa kohta Faustista luultavasti kuvailee hänen omaa silloista mielialaansa tässä kohden:
Siis, veikkoni, ensi paikallen
Collegium logicum pankaatten!
Se hengen hyvin äkseeraa
Ja Spanjan kenkiin pingottaa,
Jott' aatos hiipis hiljaa vaan
Ja varovasti radallaan,
Eik' itsepäisenä hairahtais
Ja ristin rastin reutoa sais.
Nyt kauan teille neuvotaan,
Mi kävi teilt' ennen kerrassaan,
Niin hyvin kuin syönti, juominen,
Ett' yks' kaks' kolm' on tarpehen j.n.e.
Ja sitte saatte ahkeraa
Myös Metafysiikkaa harrastaa,
Kaikk' ymmärtää, niin mointakin,
Mik' ei mahu ihmis-aivuihin.
Jos käy tai ei käy – kaikillen
Kyll' ilmestyy sana tenhoinen j.n.e.
Ja lakitieteestä:
Sen opin laidan tiedän kylläkin.
Nuo lait ja asetukset vierii
E'espäin kuin tauti saastainen,
Paikasta paikkahan ne kierii
Ja suku ne jättää suvullen.
Typertyy järki, kiusaks' suoja muuttuu…
Voi! miks' oot myöhän syntynyt!
Vaan oikeudet myötä perityt —
Ihanpa ne jo meiltä puuttuu! —
Luentosalit siis Göthe jätti. Sen sijaan hän koko nuoruutensa kiihkolla syöksihe hurmaaviin huveihin ja elämän kuumimpiin kuohuihin, hyppäsipä usein senkin rajain yli, mitä katsottiin sopivaksi. Nautintojen pyörteestä haki hän tyydykettä sielulleen ehkä senkin vuoksi, että hän samaan aikaan oli alkanut epäillä runollista henkeänsä. Onnellinen sattuma johti hänet taas löytämään itsensä ja hengettärensä. Hän rakastui erääsen Anna Katariina Schönkopf ("Käthchen") nimiseen nuoreen ihanaan neitoon, joka myös vastasi hänen tunteisinsa. Jonkun aikaa ylioppilas sitte leijui lempensä kultapilvissä, mutta rakkaus, jonka paras virike on toivo ja epätieto, menetti huikentelevalle mielelle paraan viehätysvoimansa, sitte kun hän tyynesti sai omistaa ikävöityänsä. Nyt hän kiusaili kunnon tyttökultaa jos joillakin epäluuloilla y.m., kunnes Käthchenin rakkaus sammui mielipahan kyyneliin ja nuorten väli auttamattomasti rikkui. Göthe katui kevytmielisyyttänsä katkerasti, ja sydänsuru herätti hänessä taas runonhengen. Hän sepitti näytelmän "die Laune der Verliebten" (rakastuneiden oikut), jossa hän tietysti muutetuin nimin, pääasiallisesti kuvaili omaa ja Käthchenin välistä lempisuhdetta. Seikka on omituinen ja ilmaisee selvästi Göthen koko tulevaista runoilu-suuntaa. Hänen runoelmansa lähtevät aina omasta kokemuksesta, kumpuilevat runoilijan sisimmästä sydämestä, kuvastellen ihanteellisesti mitä hän itse on elänyt, kärsinyt, tuntenut. Runoelmat ovat siis lähimmässä yhteydessä runoilijan elämän vaiheiden kanssa, ne ovat tavallaan runollisia "synnintunnustuksia". Kun siis joku tapaus tai seikka syvästi oli liikuttanut hänen mieltään, muodostui se hänen sielussaan runolliseksi kuvaksi, jonka esiintuomalla hän samalla vapautui noista sydäntä sortavista tunteista ja saavutti entisen mielen-tyyneytensä. Muuten die Laune d. Verl. selvästi näyttää vasta-alkajan käsialaa; se on laadittu tuohon hempeään italialaiseen paimenlaulutapaan, jossa rakastuneet pitkissä puheissa surkein suin laulavat lempensä suruja ja iloja. Enemmin luomis-neroa osoittaa jo samaan aikaan sepitetty näytelmä "Die Mitschuldigen", joka kuvaa yhteiskunnallisen elämän yö- ja varjopuolia, joihin Göthe oli Leipzigissä tutustunut. Mallina oli Molière.
Nyt oli siis Göthe astunut runon uralle. Ja millainen oli hänen runollinen suuntansa ja henkensä? Se oli kerrassaan realinen, objektiivinen. Sen hän jo osoitti sillä, että runoili itse elämiänsä vaiheita, omia kokemuksiaan. Mielikuvituksen siivillä lentäessään hän ei koskaan jättänyt silmistään luontoa, elämää, todellisuutta. Saksan runoilijat yleensä, niinpä esim. Schiller,
