minä oikein pelästyin, kun löysin kukkaron. – Olen aina pitänyt teidän armoanne säännöllisenä ja varovaisena miehenä, joka ei koskaan luovu viimeisestä pennistään. Mutta sittenkin – — jos olisin arvannut puhdasta rahaa olevan kirjoituspulpetissa – —
v. TELLHEIM.
Niin olisitte menetellyt kohteliaammin minua kohtaan. Ymmärrän. – Menkää nyt vain, hyvä herra; jättäkää meidät; minulla on puhuttavaa palvelijalleni. – —
ISÄNTÄ.
Mutta, armollinen herra – —
v. TELLHEIM.
Tule, Just, tämä herra ei suvaitse, että minä hänen talossaan sinulle sanon, mitä sinun on tehtävä – —
ISÄNTÄ.
Minähän jo menen, armollinen herra! – Koko taloni on teidän käytettävänänne.
NELJÄS KOHTAUS
v. Tellheim. Just.
JUST.
(joka polkaisee jalkaansa ja sylkee isännän jälkeen).
Hyi!
v. TELLHEIM.
Mitä nyt?
JUST.
Olen pakahtua kiukkuuni.
v. TELLHEIM.
Tahi paremminkin puhdasverisyyteesi.
JUST.
Ja te, – teitä en enää tunne, herrani. Vaikka kuolisin tähän teidän silmienne eteen, niin te olette tuon julkean, kovasydämisen roiston suojelusenkeli! Hirsipuun ja mestauskirveen ja teilauspyörän uhallakin olisin minä hänet – olisin tahtonut kuristaa hänet näillä kourillani, repiä hänet palasiksi näillä hampaillani. —
v. TELLHEIM.
Peto.
JUST.
Mieluummin peto kuin tuollainen ihminen!
v. TELLHEIM.
Mutta mitä sinä tahdot?
JUST.
Minä tahdon, että te käsittäisitte, kuinka kovasti teitä loukataan.
v. TELLHEIM.
Entä sitten?
JUST.
Että te kostaisitte, – ei, tuo mies on siihen liian halpa —
v. TELLHEIM.
Vaan että minä antaisin sinun tehtäväksesi kostaa minun puolestani? Se on alun pitäen ollut ajatukseni, Minun ei enää olisi pitänyt näyttäytyä hänelle. Hän olisi joutanut saada maksunsa sinun käsistäsi. Tiedän, että osaat paiskata pöytään kourallisen rahaa jokseenkin halveksuvin ilmein. —
JUST.
Vai niin? erinomainen kosto! —
v. TELLHEIM.
Mutta se meidän täytyy vielä siirtää tuonnemmaksi. Minulla ei ole enää ropoakaan käteistä rahaa! enkä saa mistään kokoon haalituksi.
JUST.
Ei käteistä rahaa? Ja mikäs se on sitten se kukkaro, jossa oli viisisataa taaleria louisdoreissa ja jonka isäntä löysi kirjoituspulpetistanne?
v. TELLHEIM.
Se on rahaa, joka on annettu minun talletettavakseni.
JUST.
Ei suinkaan vain ne sata pistoolia, jotka entinen varusmestarinne toi teille neljä viisi viikkoa sitten?
v. TELLHEIM.
Juuri ne, Paul Wernerin tuomat. Miksikäs ei?
JUST.
Niitä ette siis vielä ole käyttänyt? Herrani, niitä voitte käyttää mihin vain tahdotte. Minun vastuullani —
v. TELLHEIM.
Todellakin?
JUST.
Werner sai minulta kuulla, kuinka kauan pää-sotarahasto viivyttelee saatavienne maksamista. Hän sai kuulla —
v. TELLHEIM.
Että minusta varmaankin tulee keppikerjäläinen, ellen jo ole. – Olen sinulle erittäin kiitollinen, Just. – Ja tämä ilmoitus sai Wernerin luovuttamaan minulle vähäiset roponsa. Olipa toki hyvä, että arvasin sen. Kuule, Just, kirjoita minulle samalla omakin laskusi; meistä on tullut ero. – —
JUST.
Kuinka? mitä?
v. TELLHEIM.
Ei sanaakaan enää; tuolta tulee joku. —
VIIDES KOHTAUS
Eräs surupukuinen nainen, v. Tellheim. Just.
NAINEN.
Pyydän anteeksi, hyvä herra! —
v. TELLHEIM.
Ketä etsitte, madame? —
NAINEN.
Juuri sitä arvoisaa herraa, jota minulla on kunnia puhutella. Te ette tunne minua enää? Olen entisen aliratsumestarinne leski —
v. TELLHEIM.
Taivaan tähden, armollinen rouva! mikä muutos! —
NAINEN.
Olen juuri noussut sairasvuoteelta, johon mieheni kuoltua tuskani minut heitti. Minun täytyy vaivata teitä jo näin varhain, herra majuri. Aion matkustaa maalle, jossa eräs hyvänsydäminen, kenties yhtä onneton ystäväni on nyt ensi aluksi tarjonnut minulle turvapaikan.
v. TELLHEIM
(Justille).
Mene, jätä meidät yksin.
KUUDES KOHTAUS
Nainen, von Tellheim.
v. TELLHEIM.
Puhukaa vapaasti, armollinen rouva! Minun edessäni ei teidän tarvitse onnettomuuttanne hävetä. Voinko jotenkin teitä palvella?
NAINEN.
