miksi halusivat he sentään tehdä tätä kaikkea? Jos vain paratiisissa olisi yksikin kielletty omena, eivätkö nuoret Adamimme ja Evamme antaisi alttiiksi ruumistaan ja sieluaan, saadakseen sitä maistaa? Pikku Tom oli urhea ja yritteleväinen, kuin itse Kolumbus ja käytti kekseliäisyyttään kaikenmoisiin löytöretkiin luvattomilla alueilla. Hän anasti Saara tädin avaimet, aukasi laatikot ja kaapit, katseli, koski ja maisteli kaikkia ylvästellen synneistään.
"Tiedätkö Tom", sanoi lastenhoitaja hänelle kerran, "kun olet noin paha ja vallaton, kiusotat äitiraukkaasi? Hän on sairas, ja kuolee varmaan, ellet ole kiltti."
"Kuoleeko hän?" sanoi Tom miettivänä.
"Niin saattaa käydä."
"Silloin", sanoi Tom, kääntyen kantapäillään, – "silloin saan juoksennella paraatiportaissa."
Niinpian kuin tämä rasavilli oli kouluijässä, lähetettiin hän täysihoitoon erääseen poikakouluun, ja kaikenmoiset esteet ehkäisivät sittemmin hänen kotiintuloaan. Keväällä hän ei voinut tulla suursiivoamisen tähden, ja syksyllä oli myös suursiivoaminen estämässä; ja niin poikarukka vietti lupa-aikansakin koulussa, ellei joku kunnon toveri, jolle onnetar oli antanut oikean kodin, säälistä kutsunut häntä luokseen. Hänen äitinsä tiesi hänen tovereistaan, elämästään ja ajatusmaailmastaan yhtä vähän, kuin olisi hän lähettänyt poikansa Kiinaan, Saara täti nautti siitä rauhasta, joka nyt vallitsi kotona pojan poistuttua, ja sanoi vain odottavansa sitä aikaa, jolloin Kaarle ja Jimkin tulisivat siihen ikään, että heistäkin pääsisi; Kaarle ja Jim taas, karkoitettuina äidin ja isän läheisyydestä, ja inhoten pimeätä ja yksinäistä leikkihuonettaan, vetelehtivät pitkin katuja, rautatieasemalla ja laivasilloilla. Jos ei koti sulje helmaansa poikiaan, voivat vanhemmat olla varmat, että he hakevat muita turvapaikkoja, jotka useimmiten ovat vahingollisia. Kyllä muualla on lämpimiä, iloisia, hauskoja ja hilpeitä paikkoja turvana niille pojille, jotka eivät kotona saa oleskella äidin hienoissa huoneissa. Pahoja ihmisiä löytyy yllinkyllin kuiskuttelemassa heidän korviinsa juttuja, jotka eivät ole aiotut äidin kuultaviksi, ja naureskelemassa heille heidän kohottaessaan heikot äänensä häpeällisiä ja syntisiä lauluja renkuttamaan.
Katriparka, joka tyttönä oli niin reipas, iloinen ja elokas, oli keski-ikäisenä näivettynyt ja kuivunut teräväksi, luisevaksi naiseksi – joka murehti paljon, mutta unohti, että yksi on tärkein. Yksi pojista karkasi merille, enkä luule, että he sittemmin ovat hänestä mitään kuulleet. Tom esikoinen vietti ensin hurjaa elämää sekä koulussa että yliopistossa, ja palatessaan kotia hän melkein mursi äitinsä sydämmen julkealla ja vaativalla käytöksellään. Äiti, joka ei ymmärrä vallata lapsensa sydäntä sen pienenä ollessa, saa usein sen kalliisti maksaa. Jos hän lapsiaan laiminlyö heidän pieninä ja avuttomina ollessaan, kostavat he tämän välinpitämättömyyden, tultuaan suuriksi ja voimakkaiksi. Tom saattoi kaikki ympärillään epäjärjestykseen, loikoili sohvilla, sylkäsi pitkin mattoja, viskeli kirjoja ja piirroksia sinne tänne ja pani kaikki vanhat perhemuistot ylösalaisin. Kaikkea tätä ei hän koskaan olisi tehnyt, ellei hänen lapsuutensa olisi ollut pelkkää kieltäytymistä ja kurissapitoa. Hän oikein vihasi järjestystä, hienoutta ja aistia – ja oli oikea poroporvari.
Bill ystäväni taas oli iloisesta, hauskasta velikullasta muuttunut äreäksi ja juroksi jöröpääksi. Kerrassaan oivallinen on Benjamin Franklinin sananparsi: "Silkki ja sametti sammuttavat tulen takassa." Silkki ja sametti – ylellisyys kodissa – sammuttaa usein muutakin kuin tulen takassa, se sammuttaa pyhemmänkin liekin, kotoisen rakkauden tulen. Miehen ja lasten suurin onnettomuus on kodittomuus; monella miehellä on komea talo, mutta ei mitään kotia."
"Isä", sanoi Jenny, "sinun pitää kirjottaa meille kodinhoidosta."
"Lapsi", sanoin, "ajattele äitiäsi ja mitenkä hän on sinut kasvattanut."
Onnellisena aviomiehenä tahdon saattaa selväksi vaimoni järjestelmän ja ensi kirjoitukseni on:
Mikä on koti ja sen hoito.
III
Mikä on koti?
Ikuisena salaisuutena keskenämme olkoon, rakas lukijani, että näillä kirjoituksillani, paitsi julkista tarkoitustaan, on toinen, yksityinenkin, koetan, näet, niillä vaikuttaa omaan perheeseeni.
Se ei rajoitu ainoastaan salahyökkäyksiin kuuluisaa mattoa ja vierashuonetta vastaan, mutta se tähtää niitä uusia kotejakin, jotka ehkä kohoavat ympärillämme.
Sillä kuten jo ennen näin meidän kesken olen maininnut, oli Mariamme oman pesän valmistamisen hauskoissa puuhissa.
Olen huomannut, että kun perheessä sellaista on tekeillä, on jokainen perheen naisolento kuumeentapaisessa jännityksessä, – jokainen naikkonen, vanha ja nuori, tuntee emännän vaistot heräävän itsessään; ja silloin on meidän, toisen sukupuolen, liikuttava suurella varovaisuudella ja lausuttava ajatuksemme hyvin arasti kunnioittaen niitä salaisia voimia, jotka hallitsevat naiselementtiämme.
Vahingosta viisastuneena en koskaan mennyt suoranaisia neuvoja antamaan, sillä suloiset äänet olisivat pian minut nolanneet ja tukkineet minulta suun. Mutta olin vaimoni käytettäväksi antanut sen pienen summan, jonka taisin uhrata Marian myötäjäisiin, ja siitäkös nyt puuhaa – Jenny ja Maria olivat peräti tottumattomat rahanhoitoon ja neuvottelivat lakkaamatta väsymättömän äidin kanssa, kuinka rahat parhaiten olivat käytettävät. Sanon Maria ja Jenny, sillä vaikka Marian olisi pitänyt olla keskuspisteenä näissä hommissa, lankesi kumminkin kaikki Jennyn päätettäväksi, hänen uutteruutensa ja intonsa tähden, joka aina tuli näkyviin tällaisissa kotoisissa puuhissa.
Pikku Jenny on niin virkeä ja teräväpäinen ja keksii ja suunnittelee kaikenmoista hauskaa ja hyödyllistä. Jos vieras sattuisi kuulemaan näitä jokapäiväisiä keskusteluja, tulisi hän ihan varmaan siihen päätökseen, että hän järjestää omaa kotiaan. Maria on lempeä, ajattelevainen ja tyyni tyttö, joka ei tuhlaa sanoja; mutta, lähemmin tutustuessasi häneen, huomaat pian, että hän, vaikka harvapuheinen, on luonteeltaan luja ja taipumaton. Kaikissa perhekokouksissa antaa hän puheenvuoron Jennylle ja äidille, mutta lyhyt, harkittu: "niin", tai "ei", jonka Maria lausuu, tekee ratkaisevan päätöksen joka asiassa.
Tähän perhetauluun täytyy minun vielä liittää oivallisen Rob Stefensin, tulevan aviomiehen, kuva, hänen, jonka hyväksi kaikki nämä neuvottelut pidettiin.
Rahalliseen puoleen nähden oli hän niitä nuorukaisia, joista runoilija laulaa:
"Hällä viisautta, arvoa,
Vaan muuta ei".
Mutta Rob oli lahjakas, hyväsydämminen poika, jolla oli monta oivallista ominaisuutta. Hän oli mainio duettilaulaja – tenoori – taitava näyttelijä, ja keskustelussa oli hän sukkela ja vilkas sekä hyvin perehtynyt kirjallisuuteen. Mutta eniten minua miellytti hänen edistyksensä virka-uralla; hän oli nim. etevä lakimies, ja hänen tulevaisuutensa oli hyvin lupaava verrattuna muihin pyrkijöihin tällä samalla alalla.
Nuoret olivat tietysti korviaan myöten rakastuneet; mutta mitenkä he taloutensa hoitaisivat, hankkisivat polttopuut ja ruoka-aineet, maksaisivat hyyryn, valon ja verot, oli minulle oikea arvoitus, sillä siinä suhteessa olivat he yhtä viisaat, kuin kaksi linnunpoikasta.
Mutta koska linnunpoikasetkin kaikesta huolimatta oppivat pesimään, kuten vanhempansa, voimmehan jokaiselta ihmislapseltakin toivoa samaa. Se on pahan onnen sattuma vaillinaisessa elämässämme, että nuoret rakentavat pesänsä ja tulevaisen kotinsa siinä pyhässä yksinkertaisuuden tilassa, joka ei todellisia tarpeita tunne.
Jos
