Voi, miten kurjaa kaikki on!.." Mutta huolimatta näistä ylenkatseellisista purkauksista oli hänen katsantonsa jo ilostunut ja hän alkoi erikoisella mielenkiinnolla tarkastella sisällä olevia henkilöitä, vallan kuin olisi hän vapautunut jostakin pelottavasta taakasta. Mutta kaikesta tästä huolimatta tunsi hän hyvin, että tämä hänen alttiutensa paremmalle oli vain sairaloista.
Kellarissa oli nyt jälellä ainoastaan muutamia. Lukuunottamatta niitä kahta, jotka hän kohtasi portaissa, oli kokonainen joukko poistunut, viisi, kuusi miestä ja naista, vetohanurineen. Jälellä oli: puoleksi juopunut pikkuporvari, hänen toverinsa, suuri, harmaapartanen paksu mies, joka oli täysi humalassa nukahtanut penkille. Silloin tällöin levitteli hän käsiään kuin unen pöpperössä oleva, näpäytteli sormiaan ja kohotti yläruumistaan, silti kuitenkaan nousematta penkiltä; ja kaiken aikaa hän yritteli laulaa jotakin runomittaista sotkua siitä, että rakasteli vaimoaan kokonaisen vuoden.
Mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota häneen, vieläpä hänen vaitelias toverinsakin katseli häntä vihaisesti ja epäilevästi. Sitä paitsi oli siellä vielä eräs henkilö, joka näytti virastaan erotetulta virkamieheltä; hän oli istahtanut syrjään, kallisteli silloin tällöin lasiaan ja katseli ympärilleen. Hänkin oli jotenkin pöhnässä.
II
Raskolnikov ei ollut tottunut näkemään paljon ihmisiä ympärilleen ja karttoi kuten jo sanottiin kaikkea seuraa, etenkin viime aikoina. Nyt heräsi hänessä uusi tunne eloon, hän tunsi äkkiä vetoa ihmisiin, niin, hän oikein himoitsi päästä heidän seuraansa. Hän oli niin väsynyt siitä syvästä synkkämielisyydestä ja mustasta mielenlaadustaan, jotka nyt olivat ahdistaneet kuukauden ajan, että hänessä oli syntynyt tarve saada hengittää toista maailmaa, vaikkakin vain hetken ajan, ja likasesta ympäristöstä huolimatta jäi hän mielihyvän tuntein oluttupaan.
Isäntä oli toisessa huoneessa, mutta tuli usein anniskeluhuoneeseen, joka oli muutamia portaita alempana. Hänen sirot leveä- ja punareunuksiset rasvanahkasaappaansa pistivät ennen kaikkea silmiin. Hänellä oli yllään hihaton takki ja rasvaantunut atlassiliivi; hänellä ei ollut kaulaliinaa, ja koko hänen kasvonsa kiilsivät kuin öljytyt. Myymäpöydän takana seisoi neljätoistavuotias poika ja eräs vielä nuorempi tarjoili. Siinä oli leikattuja kurkkuja, paahdettua leipää ja kalaa, leikattuna pieniksi paloiksi, ja kaikesta tästä levisi huoneeseen iljettävä löyhkä. Huoneessa oli sietämättömän ummehtunutta. Kaikki oli niin viinanhöyryjen vallassa, että siitä voi saada päänsä pyörryksiin muutamassa minuutissa.
Toisinaan tapaa henkilöitä, vieläpä vallan tuntemattomiakin, jotka miellyttävät meitä ensi näkemällä, vallan omituisesti ja äkkiä, ennenkuin vielä on vaihdettu sanaakaan. Sellaisen vaikutuksen teki Raskolnikoviin se vieras, joka istui syrjässä ja näytti virastaan erotetulta virkamieheltä. Hän muisti myöhemmin tuon vaikutuksen ja arveli sen johtuneen aavistuksesta. Hän katsahti lakkaamatta virkamieheen, ehkä myös sen tähden, että tämäkin lakkaamatta tuijotti häneen; hyvin voi havaita, että hän mielellään olisi antautunut juttusiin. Muita krouvihuoneessa olevia, isäntäkin mukaanluettuna, hän tuskin huomasi, ikäänkuin olisivat he hänelle vastuksena. Hän katseli heitä melkein ylenkatseellisuuteen vivahtavasti, kuten halpa-arvoisia ja vähän kehittyneitä ihmisiä, joiden kanssa ei maksanut vaivaa puhua. Vieras voi hyvinkin olla jo yli viidenkymmenen vuoden, keskikokoinen, tanakka; hän oli hyvin kaljupäinen ja kasvonsa olivat ahkerasta juomisesta pullottuneet ja tulleet kellanvihreiksi; hänellä oli turvottuneet silmäluomet, joiden lomasta väikkyi pari pientä, mutta eloisaa ja punajuovaista silmää. Hänessä oli jotakin omituista; hänen katseensa oli erinomaisen eloisa, järkevä ja viisas, mutta samalla oli myös havaittavissa mielenvikaisuuden oireita. Hänellä oli yllään vanha, vallan rääsyinen takki, josta puuttui nappeja; yksi niistä riippui langoissa ja sen hän oli pannut kiinni peittääkseen niin sanoaksemme paistetta. Nankinliivin alta näkyi vallan rypistynyt, likanen ja tahranen paidan rinnus. Parta oli kyllä ajettu, mutta jotenkin kauvan sitten, niin että harmaa sänki tunki jo esiin melkein kaikkialta. Hänen käytöksessään oli jotakin aito virkamiesmäistä, mutta hän oli aina tavattoman rauhaton, pyyhkäsi toisinaan hiukset otsalta ja tuki tuon tuostakin päätän synkkämielisesti molemmin käsin, välillä lepuuttaen rikkinäisiä kyynäspäitään tahraseen ja pilkulliseen pöytään. Vihdoin katsahti hän Raskolnikovia suoraan kasvoihin ja sanoi lujalla ja varmalla äänellä:
– Suonette kai, herraseni, minun kääntyä puoleenne muutamalla sanalla? Sillä vaikkakaan ei teidän ulkonäkönne ilmase mitään erikoista, sanoo minulle kuitenkin kokemukseni, että te olette sivistynyt mies, eikä juoppouteen vajonnut. Aina olen kunnioittanut sivistystä ja tunnetta yhdessä; olen sitä paitsi arvoltani nimineuvos. Perhenimeni on Marmeladov, nimineuvos. Suokaa minun kysyä oletteko tekin ollut virkamies?
– En, minä opiskelen… vastasi puhuteltu kummastellen tätä omituista, kiemuroivaa puhetapaa ja miehen odottamatonta puheluun yhtymistä. Vaikkakin hän äsken oli ikävöinyt ihmisseuraa, tunsi hän kuitenkin kohta hänelle ensi sanoja lausuttaessa vanhan vastenmielisyytensä kaikkiin vieraisiin kasvoihin, jotka tahtoivat lähestyä häntä, palaavan.
– Ylioppilas siis … tai ennen tätä ylioppilas, huudahti virkamies, sitäpä kohta ajattelinkin. Kokemus, herrani, suuri kokemukseni! – ja hän osotti itsetyytyvästi otsaansa. – Te olette siis ollut ylioppilas, palvellut tieteitä… Suvainnette kai?.. Hän kohottausi horjuen, otti pullonsa ja lasinsa ja istuutui vastapäätä Raskolnikovia. Päihtymyksestään huolimatta hän vielä puhui sujuvasti ja vapaasti ja takertui sanoihinsa ainoastaan harvoin. Tavattoman kiihkeästi lyöttäytyi hän Raskolnikovin viereen, ikäänkuin ei hänkään olisi kuukauden aikaan puhunut kenenkään kanssa.
– Herrani, alkoi hän pannen painoa sanoille, – köyhyys ei ole mikään pahe, se on totuus. Tiedän myöskin, ettei ryypiskeleminen ole mikään hyve, ja se on vielä suurempi totuus. Mutta kerjääminen, herrani, se on pahe. Köyhä voi vielä säilyttää synnynnäisen ihmisarvon tuntoonsa, kerjäläinen ei koskaan. Kerjäämistä ei ajeta ainoastaan kepillä pois ihmisten yhdyskunnista, vaan se lakastaan pois luudilla, mikä on vielä alentavampaa. Ja se on oikeudenmukaista, sillä kerjäämällähän alentaa itseään enimmin; – siitä sitten johtuu ryypiskeleminen! Herrani, kuukausi sitten löi herra Lebesjatnikov vaimoani … ettekä te voi verrata vaimoani minuun, ymmärrättekö… Suokaa minun vielä kysyä … pelkästä uteliaisuudesta: oletteko koskaan nukkunut yötä jossakin heinäproomussa Nevalla?
– En, sitä en ole vielä tehnyt, vastasi Raskolnikov, – miksi sitä kysytte?
– Juuri siksi, kun minä sen olen tehnyt ja vielä useampana yönä…
Hän täytti lasinsa, joi sen pohjaan asti ja vaipui mietteisiin. Hänen vaatteillaan ja tukassaan näkyi todellakin heinän jälkiä. Se oli kylläkin mahdollista, ettei hän viitenä viime päivänä ollut riisunut vaatteita yltään, eikä pessyt itseään. Ennen kaikkea olivat kädet likaset, ihraset, punaset ja pitkäkyntiset.
Hänen keskustelunsa näytti herättävän yleistä, joskaan ei suurta huomiota. Myymäpöydän takana olevat pojat alkoivat tyrskiä. Isäntä tuli sivuhuoneesta kuullakseen "leikinlaskijaa". Hän istuutui erääseen kulmaukseen ja haukotteli. Marmeladov oli nähtävästi vanhimpia kundeja täällä. Hän oli luultavasti tottunut tuohon kummalliseen, kiemuraiseen puhetapaansa krouvikeskusteluissa tuntemattomien henkilöitten kanssa. Tämän omituisuuden tapaa useilla retkuilla, etenkin sellaisilla, joita kohdellaan ankarasti kotonaan ja jotka saavat kärsiä paljon. He koettavat sentähden ikäänkuin pitää itseään vahingottomina kaltaistensa seurassa ja toivovatpa vielä voivansa saavuttaa heidän arvonantonsa.
– Leikinlaskija! sanoi isäntä kuuluvasti, – mutta miksi ei sitten puuhaa mitään? Miksi ette hoida virkaanne, koska kuitenkin olette virkamies?
– Miksi
