helposti voisi järjestää. Mitä arvelette?
Pierre katsahti ruhtinas Andreihin ja huomattuaan, ettei tämä keskustelu ystäväänsä lainkaan miellyttänyt, hän oli vastaamatta.
– Milloin matkustatte? – hän kysyi.
– Ah, älkää puhuko minulle tuosta matkasta, älkää puhuko. En tahdo kuulla siitä puhuttavan – tarttui puheeseen ruhtinatar tuolla oikullisen eloisalla äänellä, jolla puheli Hippolytin kanssa Anna Pavlovnan vierashuoneessa, ja joka ei lainkaan sopinut perhepiirissä, sillä Pierren saattoi laskea miltei perheeseen kuuluvaksi. – Tänään ajatellessani, että katkeavat kaikki nämä kalliit siteet… Ja sitten, tiedäthän Andrei? (Hän iski huomattavasti silmää miehelleen.) Minua kauhistaa! minua kauhistaa! – kuiskasi hän, ja hänen ruumiinsa vavahteli.
Hänen miehensä katsahti häneen, ja näytti aivan kuin hän olisi ihmetellyt, että huoneessa oli muitakin ihmisiä kuin Pierre ja hän itse; ja kylmän kohteliaasti hän kysyi vaimoltaan:
– Mitä pelkäät, Lise? En voi ymmärtää?
– Ovatpas kaikki miehet itsekkäitä; kaikki, kaikki itsekkäitä! Itse hän päähänpistojensa tähden, Jumala ties miksi, jättää minut, sulkee maalle yksikseni.
– Isäni ja sisareni seuraan, älä unhota, – sanoi hiljaa ruhtinas Andrei.
– Joka tapauksessa yksikseni, ilman minun ystäviäni… Ja tahtoo, etten pelkäisi.
Hänen äänensä kävi jo äkäiseksi, huuli kohoutui, mutta se ei tehnyt kasvojen ilmettä iloiseksi, kuten tavallisesti, vaan päinvastoin eläimelliseksi. Hän muistutti nyt oravaa. Hän vaikeni, aivan kuin olisi pitänyt sopimattomana Pierren kuullen puhua raskaudestaan, josta sentään koko jupakka oli lähtösin.
– Kuitenkaan en vieläkään käsitä, mitä oikeastaan pelkäätte, – sanoi ruhtinas Andrei vitkaan, katsoa tuijottaen vaimoansa.
Ruhtinatar punastui ja viuhtasi toivottomasti käsillään.
– Ei, André, sanon teille, olette kovin, kovin muuttunut…
– Lääkärisi on kehoittanut sinua menemään aikasin levolle, – sanoi ruhtinas. – Menehän nukkumaan.
Ruhtinatar ei vastannut, mutta yhtäkkiä matala haiveninen huuli vavahti; ruhtinas nousi seisaalleen, kohautti harteitaan ja alkoi astua pitkin huonetta.
Pierre katseli lasiensa läpi naivisti ja ihmeissään milloin ruhtinaaseen, milloin ruhtinattareen ja liikahteli sohvalla aivan kuin hänkin olisi aikonut nousta, malttoi sentään mielensä ja jäi paikoilleen.
– Mitä välittäisin monsieur Pierrestä, – sanoi yhtäkkiä pikku ruhtinatar, ja hänen kauniit kasvonsa ääntyivät itkun viuruun. – Kauvan jo olen aikonut sinulta kysyä André: miksi olet niin muuttunut? Mitä olen sinulle tehnyt? Lähdet armeijaan, et sääli minua. Miksi?
– Lise! – lausui ainoastaan ruhtinas Andrei.
Mutta tämä sana ilmaisi sekä pyynnön että uhkauksen, ja ennen kaikkea kuvastui siinä lausujan vakaumus että varotettava on katuva sanojaan; mutta tämä jatkoi kiireesti:
– Kohtelet minua kuten sairasta tai lasta. Ymmärrän kaikki. Olitko tällainen puolisen vuotta sitten?
– Lise, lopettakaa, pyydän, – sanoi ruhtinas terävämmin.
Pierreä tämä keskustelu yhä enemmän vaivasi, hän nousi sohvalta ja astui ruhtinattaren luo. Näytti siltä kuin hän ei olisi voinut katsella itkeviä kasvoja ja että hänellä itsellään oli itku kurkussa.
– Rauhoittukaa, ruhtinatar. Teistä vain näyttää siltä, sillä, vakuutan teille, olen itse kokenut … minkätähden … koska… Ei. suokaa anteeksi, vieras on täällä liikaa… Ei, rauhoittukaa… Hyvästi…
Ruhtinas pidätteli häntä tarttumalla hänen käteensä.
– Ei, odotahan, Pierre. Ruhtinatar on niin hyvä, hän ei mitenkään voi sallia, että menettäisin hauskan illan.
– Ei, hän ajattelee ainoastaan itseään, – jatkoi ruhthiatar voimatta pidättää kiukun kyyneliä.
– Lise, – sanoi ruhtinas kuivasti, ja hänen äänestään voi helposti huomata, että hänen kärsivällisyytensä oli lopussa.
Yhtäkkiä muuttui kiukkuinen oravan ilme ruhtinattaren kauniilla kasvoilla viehättäväksi myötätuntoa herättäväksi pelon ilmeeksi; kulmainsa alta hän katsahti kauniilla silmillään mieheensä, ja hänen kasvonsa kuvastivat arkaa antautumista, kuten koiran, joka sukkelaan mutta heikosti heiluttaa painunutta häntäänsä.
– Jumalani, Jumalani! – sanoi ruhtinatar ja koottuaan toiseen käteensä hameensa poimut lähti miehensä luo ja suuteli häntä otsalle.
– Hyvää yötä, Lise, – sanoi ruhtinas, nousi seisaalleen ja suuteli kohteliaasti vaimonsa kättä, aivan kuii se olisi ollut jonkun vieraan käsi.
VIII
Ystävykset olivat vaiti. Kumpikaan ei tahtonut alkaa keskustelua. Pierre katseli ruhtinasta, joka pienellä kädellään hieroi otsaansa.
– Menkäämme illalliselle, – sanoi ruhtinas huoaten, nousi seisaalleen ja lähti astumaan ovea kohti.
He astuivat komeasti ja rikkaasti sisustettuun ruokahuoneeseen, missä kaikkialla, lautasliinoista hopeaan, fajanssiin ja kristalleihin, oli uutuuden leima, joka on niin ominaista hiljan naineitten kodeissa. Kesken ateriaa ruhtinas Andrei, nojaten kyynärvarsiinsa alkoi puhua. Selvästi huomasi, että asia jo kauvan oli ollut hänen sydämellään ja että hän nyt lopullisesti oli päättänyt sen ilmaista. Koskaan ei Pierre vielä ollut nähnyt ystäväänsä näin hermostuneena.
– Älä milloinkaan mene naimisiin, ystäväiseni; annan sinulle neuvon: älä mene naimisiin ainakaan ennen kun olet suorittanut elämäsi tehtävän, älä ennen kun olet lakannut rakastamasta valittuasi, älä ennen kun tunnet hänet täydellisesti; muuten erehdyt kauheasti ja auttamattomasti. Mene naimisiin vanhuksena, jolloin et enää mihinkään kelpaa… Sillä muuten häviää sinusta kaikki hyvä ja ylevä. Kaikki hupenee arkihuoliin. Niin, niin, niin! Älä tuijota minuun noin kummasti. Jos tulevalta jotain odotat, niin joka askeleella olet huomaava, että kaikki on mennyttä, kaikki tiet suljetut, paitsi tie vierashuoneisiin, missä saat seistä hovipalvelijain ja hölmöjen kanssa samalla palkilla… Ja silloin!..
Hän huitasi tarmokkaasti kädellään.
Pierre otti lasit nenältään, jonka johdosta hänen kasvonsa muuttuivat entistään hyvänsävyisemmiksi, ja katseli ihmeissään ystäväänsä.
– Vaimoni, – jatkoi ruhtinas, – on verraton nainen. Hän on niitä harvoja naisia, joiden suhteen miehet voivat olla kunniastaan rauhallisia; mutta sittekin; Jumalani, mitä antaisinkaan nuoren miehen päivistä! Sinulle ainoalle tämän sanon, sillä rakastan sinua.
Ruhtinas Andrei ei tätä lausuessaan hituistakaan muistuttanut sitä Bolkonskia, joka reuhkana venyen Anna Pavlovnan nojatuolissa silmät sirillään hampaittensa väIistä päästeli ranskalaisia lauseparsia. Jokainen lihas hänen kuivilla kasvoillaan värisi hermostuneen eloisasti; silmät,
