sen tietää, rakas ystäväiseni! Pohatat ja ylimykset ovat tavallisesti sangen itsekkäitä. Lähden kuitenkin hetipaikalla Borjan kanssa hänen luokseen ja puhun suuni puhtaaksi. Ajatelkoot minusta, mitä tahtovat, minusta on yhdentekevää, kun poikani kohtalo siitä riippuu. (Ruhtinatar nousi seisaalleen). Nyt on kello kaksi, neljältä on teillä puoliset. Ehdin kyllä käydä.
Ja toimekkaan pietarilaisen rouvan tavoin, joka taitaa käyttää aikaa hyväkseen, hän lähetti noutamaan poikansa ja tämän kanssa hän poistui eteiseen.
– Hyvästi, rakkaani, – sanoi hän kreivittärelle, joka oli tullut saattamaan heitä ovelle, – toivota minulle menestystä, – hän lisäsi kuiskaten, jottei poika kuulisi.
– Lähdettekö ruhtinas Kirill Vladimirovitshin luo, rakkaani? – kysyi kreivi ruokahuoneesta ja tulla tuupersi hänkin eteiseen. – Jos hän on parempi, niin kutsukaa Pierre meille päivällisille. Onhan hän ennenkin ollut meillä tanssimassa lasten kanssa. Kutsukaa välttämäti, ma chère. Saammepa nähdä, miten Taras tänään kunnostautuu. Hän sanoo, ettei ole ollut kreivi Orlovilla sellaisia päivällisiä kuin on meillä tänään.
XV
– Mon cher Boris, – sanoi Anna Mihailovna pojalleen, kun kreivitär Rostovin vaunut, joissa he ajoivat, kääntyivät oljilla katetulta kadulta kreivi Kirill Vladimirovitsh Besuhovin avaraan pihaan. – Mon cher Boris – sanoi äiti päästellen kättään vanhan kaapunsa alta ja sovitellen sitä arasti ja hyväillen poikansa kädelle, – ole ystävällinen, ole huomaavainen. Kreivi Kirill Vladimirovitsh on sentään risti-isäsi, ja hänestä riippuu tuleva kohtalosi. Muista tämä, mon cher, ole rakastettava, niinkuin sinä taidat olla…
– Jos vain tietäisin että tästä, seuraisi muutakin kuin häpeää… – vastasi poika kylmästi. Mutta olen teille luvannut, teen tämän teidän tähtenne.
Vaikka ovenvartija näkikin vaunujen seisovan pääkäytävän edustalla, ei hän erityisesti kiirehtinyt vieraita vastaan, katsahtihan vain heihin tutkivasti. Anna Mihailovna ei käskenyt ilmoittamaan tulostaan, vaan lähti poikineen astumaan kuvapatsasrivien keskitse lasikuistiin. Katsahdettuaan merkitsevästi Anna Mihailovnan kuluneeseen kaapuun ovenvartija kysyi, ketä he halusivat tavata, ruhtinattariako vai kreiviä, ja saatuaan tietää, että vieraat halusivat tavata kreiviä, hän ilmoitti, että hänen ylhäisyytensä on käynyt huonommaksi eikä ketään enää päästä luokseen.
– Lähtekäämme siis, – sanoi Boris ranskaksi.
– Mon ami! – sanoi äiti rukoilevalla äänellä, koskettaen taas poikansa kättä, aivan kuin tämä koskettaminen olisi voinut rauhoittaa tai rohkaista poikaa.
Boris oli vaiti ja riisumatta sinelliään hän kysyvästi katseli äitiään.
– Kyyhkyseni, – sanoi Anna Mihailovna lempeällä äänellä, ovenvartijaan kääntyen, – tiedän kreivi Kirill Vladimirovitshin olevan sangen sairaan … sentähden olen saapunutkin … olen hänen sukulaisensa… En häntä häiritse, kyyhkyseni… Minun tarvitsisi välttämäti tavata ruhtinas Vasili Sergejevitsh: täällähän hän majailee. Ilmoita, tee hyvin.
Ovenvartija nykäsi synkkänä yläkertaan vievää johtorihmaa ja kääntyi selin Anna Mihailovnaan.
– Ruhtinatar Drubetskoi ruhtinas Vasili Sergejevitshin luo, – huusi hän palvelijalle, joka hännystakissa, pitkissä sukissa ja solkikengissä juoksi yläkerrasta ja kurottautui katsomaan kaidepuun ylitse.
Anna Mihailovna korjaili värjättyä silkkipukuaan, katsahti seinällä riippuvaan venetsialaiseen kuvastimeen ja lähti reippaana läntistyneissä kengissään nousemaan matoilla peitettyjä portaita myöten yläkertaan.
– Rakkaani, olet minulle luvannut, – puheli Anna Mihailovna pojalleen ja rohkaisi häntä kädenkosketuksella.
Silmät alas luotuina poika rauhallisena astui äitinsä jälissä.
He tulivat saliin, mistä eräs ovi vei ruhtinas Vasilille varattuihin suojiin.
Kun he olivat tulleet keskelle huonetta ja juuri aikoivat pyytää erästä vanhaa palvelijaa osoittamaan heille tietä, käännähti erään oven pronssinen ripa, ja saliin astui ruhtinas Vasili samettisessa arkinutussa ja ainoastaan yksi risti rinnalla. Hän saattoi kaunista mustatukkaista miestä. Tämä mies oli kuuluisa pietarilainen lääkäri Lorrain.
– Se on sitten varma? – puhui ruhtinas.
– Mon prince, "errare humanum est", mais…17 – vastasi lääkäri sorakielisesti ja lausuen latinalaiset sanat ranskalaiseen tapaan.
– Hyvä, hyvä…
Huomattuaan Anna Mihailovnan ja hänen poikansa ruhtinas pysähtyi, nyökäytti päällään lääkärille ja sanaakaan sanomatta, kysyväinen ilme kasvoilla hän astui heidän luokseen. Boris huomasi, miten hänen äitinsä kasvot yhtäkkiä kävivät syvän surullisiksi, ja tämä sai hienon hymyn hänen huulilleen.
– Niin, miten surullisissa olosuhteissa tapaammekaan toisemme, ruhtinas… Mutta, miten voi rakas sairaamme? – kysyi Anna Mihailovna, aivan kuin ei olisi huomannutkaan ruhtinaan kylmää, loukkaavaa, tuijottavaa katsetta.
Ruhtinas katsahti käsittämättömän kysyvästi, ensin Anna Mihailovnaan ja sitten Borikseen. Boris kumarsi kohteliaasti. Vastaamatta tähän kumarrukseen ruhtinas Vasili kääntyi Anna Mihailovnaan ja vastasi tämän kysymykseen pään ja huulten liikkeellä, josta voi päättää, että sairaan tila oli ylen huono.
– Todellako? – huudahti Anna Mihailovna. – Ah, tämä on kauheata! Hirveätä ajatella… Tämä on poikani, – hän lisäsi, osoittaen Borista. – Hän tahtoi itse tulla teitä kiittämään.
Boris kumarsi vielä kerran kohteliaasti.
– Uskokaa, ruhtinas, äidin sydän ei koskaan unhota, mitä olette hyväksemme tehneet.
– Olen iloinen, kun olen voinut tehdä teille hyväntyön, rakas Anna Mihailovna, – sanoi ruhtinas Vasili, korjaten rintaröyhellystään, ja hänen liikkeistään sekä äänestään saattoi huomata, miten hän täällä Moskovassa kohteli Anna Mihailovnaa vielä paljon suojelevan armollisemmin kuin Pietarissa Annette Schererin illanvietossa.
– Koettakaa palvella hyvin ja olla kelpo mies, – hän lisäsi, ankarasti katsahtaen Borikseen. – Olen iloinen… Oletteko täällä lomalla? – puhua jonotti hän yksitoikkoisella äänellään.
– Odotan määräystä, teidän ylhäisyytenne, lähteäkseni uuteen palveluspaikkaani, – vastasi Boris. Eikä hän näyttänyt vähääkään suuttuneen ruhtinaan karkeasta puhetavasta, muttei myöskään koettanut keskustelua jatkaa, vastailihan vain rauhallisesti ja kunnioittavasti, niin että ruhtinas lopulta häneen katsahti tutkivasti.
– Asutteko äitinne luona?
– Asun kreivitär Rostovin luona, – vastasi Boris, lisäten taas: teidän ylhäisyytenne.
– Sen Ilja Rostovin luona, joka on naimisissa Nathalie Shinshinin kanssa, – sanoi Anna Mihailovna.
– Tiedän,
Rakas ruhtinas "ihminen saattaa erehtyä".
