niinlähellä teitä ja jonka yllä valkoiset savupilvet hulmahtelevat, juurituo valkoinen valli onkin vihollinen – se, niin kuin sotamiehet jamatruusit sanovat.
Saattaapa hyvinkin sattua, että meriupseeri, turhamaisuudesta tahiyksinkertaisesti vain omaksi huvikseen, tahtoo teidän aikanannehieman paukutella. "Komendori ja miehet tykille", ja nelisentoistamatruusia, mikä tyrkäten piippua taskuunsa, mikä tukkien korppuasuuhunsa, rientää reippaasti ja iloisesti, niin että korkorautaisetsaappaat tykkisiltaa tömisyttävät, lataamaan tykkiä. Tarkastakaahannoiden miesten kasvoja, ryhtiä ja liikkeitä: noiden ahavoittuneiden, kulmikkaiden kasvojen jokaisessa rypyssä, jokaisessa lihaksessa, noiden hartiain leveydessä, noiden jalkojen paksuudessa, jotkaovat suunnattomiin saappaisiin pistetyt, jokaisessa liikkeessä – tyynessä, varmassa, maltillisessa – ovat nähtävinä ne pääpiirteet, jotka muodostavat Venäläisen voiman, – yksinkertaisuus jaitsepintainen sitkeys; mutta täällä näkyy vielä jokaisen kasvoilla, että paitsi näitä tärkeimpiä tunnusmerkkejä, sodan vaarat, vihat jakärsimykset ovat lisänneet niihin vielä oman arvon tunnon ja sekämielen että tunteen ylevyyden.
Yhtäkkiä hirmuinen, ei ainoastaan kuuloelimiä, vaan koko olemustannetärisyttävä jymähdys saa teidät vavahtamaan kiireestä kantapäähän.Heti sen jälkeen kuulette etääntyvää kuulan vinkunaa, ja sakearuudinsavu peittää teidät, tykkisillan ja sillalla liikkuvainmatruusien mustat hahmot. Tuon laukauksen johdosta saatte kuullamatruusien monenmoisia puheita ja näette heidän ihastuksensa jatunteen ilmauksen, jota ette odottanut näkevänne, kenties – seon vihollisvihan, koston tunne, joka piilee jokaisen sielussa."Ihan ampuma-aukkoon osui; taisi tappaa kaksi… pois kantavat",kuulette iloisia huudahduksia. "Vaan nytkös se kiukustui: tuossapaikassa pamahuttaa tänne", virkkaa joku ja tosiaankin heti kohta senjälkeen näette leimauksen, savupilven; rintavarustuksella seisovavahtisotamies huutaa: "ty-ykki!" Ja heti sen jälkeen vingahtaaohitsenne tykinkuula, maiskahtaa maahan ja ruiskuttaa ympärilleenvesivihmaa ja kiviä. Patterin päällikkö tulistuu tykinkuulasta,käskee ladata toisen ja kolmannen tykin, vihollinenkin rupeaapuolestaan vastailemaan, ja te saatte kokea mieltäkiehtovia tunteita, saatte kuulla ja nähdä mieltäkiehtovia asioita. Vahtisotamies taashuutaa: "tykki!" ja te kuulette saman äänen ja iskun, saatte samatvesiroiskeet, tai huutaa: "mörssäri", ja te kuulette tasaista pomminvihellystä, sangen miellyttävää ja sellaista, johon on vaikeayhdistää ajatusta jostain kauheasta, kuulette vihellyksen lähenevän, kiirehtivän, näette mustan pallon, tuntuvan iskun maahan ja pomminkajahtavan räjähdyksen. Viheltäen ja vinkuen lentävät sitten jokasuunnalle pirstaleet, suhisevat ilmassa kivet ja räiskyy päällennelika. Kuunnellessanne noita ääniä te tunnette omituista nautinnonja samalla pelon tunnetta. Sillä hetkellä kun pommi kiitää teitäkohti, johtuu ehdottomasti mieleenne, että se tappaa teidät; muttaitserakkauden tunne pitää teitä pystyssä, eikä kukaan huomaa veistä,joka vihloo sydäntänne. Mutta samassa kun pommi on lentänyt ohiteihin sattumatta, te taas toinnutte, ja sanomattoman mieluinenelpymisen tunne valtaa, tosin vain hetkeksi, teidät, niin ettälöydätte jotain erikoisen hurmaavaa vaarassa, tuossa elämän jakuoleman leikissä; teitä haluttaisi, että kanuunankuulia tai pommejaputoisi yhä ja yhä lähemmä teitä. Mutta vielä huutaa vahtisotamieskuuluvalla, syvällä äänellään: "mörssäri!" vielä pommin vihellys, isku ja räjähdys, ja näiden äänien keralla teitä säpsähdyttääihmisen voihkina. Tulette haavottuneen luo, joka veressä ja liassaon kauhistavan, epäinhimillisen näköinen, yhtaikaa paarien kanssa.Matruusilta on repeytynyt irti kappale rinnasta. Ensimmäisinäsilmänräpäyksinä hänen lian ryvettämillä kasvoillaan kuvastuu vainpeljästys ja ikäänkuin teennäinen, ennenaikainen kärsimyksen ilme, joka on ihmiselle sellaisessa asemassa ominainen; mutta samassa kunhänelle tuodaan paarit ja hän lepää paareilla terveellä kyljellään, huomaatte sen muuttuvan aivankuin hurmauksen ja ylevän, sanomattomanajatuksen ilmeeksi: silmät palavat, hampaat puristuvat yhteen, pääkohoaa suurella ponnistuksella ylemmäs ja samassa kun hänet nostetaanylös, hän pysähyttää paarit ja suurella vaivalla, vavahtelevallaäänellä sanoo tovereilleen: "hyvästi jääkää, veikot!" vielä tahtoosanoa jotain, ja näkyy, että tahtoo sanoa jotain liikuttavaa, mutta toistaa vain vielä kerran: "hyvästi jääkää, veikot!" Tällöinmatruusitoveri astuu hänen luokseen, panee sotilaslakin päähän, jota haavottunut hänelle kurottaa, ja tyynesti, välinpitämättömästikäsiään heiluttaen palaa tykilleen. "Noin niitä menee joka päiväseitsemän kahdeksan miestä", virkkaa teille meriupseeri, vastatenkauhun ilmeeseen, joka kuvastuu kasvoillanne, haukottelee ja kiertääkeltaisesta paperista paperossin…
* * * * *
Niinpä olette siis nähnyt Sevastopolin puolustajat itsepuolustuspaikalla ja astelette takaisin, jostain syystä luomattamitään huomiota tykin ja kiväärinkuuliin, jotka vinkuvat pitkin tietäaina hävitetylle teatterille asti, – astelette tyynin, ylennetyinmielin. Pääasia, lohdullinen vakaumus, jonka tuotte mukananne – se on vakaumus siitä, ettei Venäjän kansan voima milloinkaanmurru, – ja tuota voimaa te ette nähnyt noissa monilukuisissapoikkivallituksissa, rintavarustuksissa, ovelasti suunnitelluissasaartokaivannoissa, miinoissa ettekä tykeissä, joista yhdestäenempää kuin toisestakaan ette mitään ymmärtänyt, vaan te näitte sensilmissä, puheissa, ryhdissä, siinä, mitä kutsutaan Sevastopolinpuolustajain hengeksi. Sen, minkä he tekevät, sen he tekevät niinyksinkertaisesti, että uskotte heidän vielä voivan tehdä satakertaa enemmän… voivan tehdä kaikki. Ymmärrätte, että tunne, joka saattaa heidät tekemään työnsä, ei ole se pikkumaisuuden, turhamaisuuden, unohduksen tunne, jota te tunsitte, vaan jokintoinen, mahtavampi ja että se tunne on tehnyt heistä miehiä, jotkayhtä rauhallisesti elävät kuulasateessa, sadan kuoleman uhatessasen yhden asemesta, jonka alaisia ovat kaikki ihmiset, – eläennäissä oloissa lakkaamattoman työn, valvomisen ja lian keskellä.Kunniamerkin, arvonimen, uhkausten tähden eivät ihmiset voi antautuanoihin kauheisiin oloihin: täytyy olla toinen ylevämpi vaikutin. Jase vaikutin on tunne, joka harvoin ilmenee, on ujo venäläisessä,mutta piilee jokaisen sielun sisimmässä – rakkaus synnyinmaahan.Vasta nyt ovat kertomukset Sevastopolin piirityksen ensimmäisistäajoista, jolloin kaupungilla ei ollut linnotuksia, ei sotajoukkoja,ei fyysillistä mahdollisuutta pitää puoliaan, eikä kuitenkaan kukaanepäillyt, että se antautuisi viholliselle, – noista ajoista, jollointuo vanhojen kreikkalaisten vertainen sankari Kornilov ratsastipitkin rivejä sanoen: "kuolkaamme, pojat, ennenkuin luovutammeSevastopolin", ja meidän venäläiset, korupuheista tietämättä,vastasivat: "kuolkaamme! hurraa" – vasta nyt ovat kertomuksetnoista ajoista lakanneet olemasta teille kauniina historiallisenatraditsionina ja muuttuneet varmuudeksi, todellisuudeksi. Selväänymmärrätte, mielessänne kuvailette ne miehet, joita juuri näitte, niiksi sankareiksi, jotka noina raskaina aikoina eivät sortuneet, vaan ylenivät hengessä ja nautinnolla valmistuivat kuolemaan – eikaupungin, vaan synnyinmaan puolesta. Aikakausiksi on Venäjänmaahanpainanut mahtavat jäljet tuo Sevastopolin sankarirunoelma, jonkasankarina oli Venäjän kansa…
Jo joutuu ilta. Aivan laskunsa edellä on aurinko tullut näkyviinharmaiden pilvien takaa, jotka peittävät taivaan, ja yhtäkkiävalaissut purppuranhohtavalla valolla sinipunervat pilvet javihertävän meren, jota peittävät laivat ja veneet ja jota tasaiset, leveät mainingit tuudittavat, sekä kaupungin vaaleat rakennukset jakaduilla liikkuvan kansan. Vedellä leijailevat vanhanaikaisen valssinsäveleet, jota rykmentin soittokunta soittaa bulevardilla, sekävallin sarvilta kuuluvat laukausten äänet, jotka niitä omituisestisäestävät.
Sevastopoli 25 p. huhtikuuta 1855.
Sevastopoli toukokuulla 1855
I
On kulunut jo kuusi kuukautta siitä hetkestä kun ensimmäinentykinkuula lentää suhahti Sevastopolin vallinsarvilta ja penkoi maatavihollisen varustuksista, ja siitä lähtien on tuhansia pommeja, tykin- ja kiväärinkuulia lakkaamatta lennellyt vallinsarviltasaartokaivantoihin ja saartokaivannoista vallinsarville, jakuolonenkeli lakkaamatta liidellyt niiden yllä.
Tuhansien kunnianhimo on kerinnyt saada siipeensä, tuhansien kerinnyttulla tyydytetyksi, paisua, tuhansien
