kuivattua lampaanlihaa ja suuria pahkasipulia, jotka riippuivat katossa. Kun miehemme siinä istui ja antoi mielikuvituksensa harhailla kuningas Kroesuksen aarreaitassa, potkaistiin ovi auki ja samassa, juurikuin luonnonlakia seuraten, livahti kreikkalaisen kontokirja erääsen laatikkoon.
Matalasta ovesta astui, melkein kaksinkerroin ollen, kullalta loistava hoviherra. Papandopulos, se oli kreikkalaisemme nimi, putosi kokoon kuin linkkuveitsi ja käski hänen armoansa istumaan.
Hänen armonsa ei tarvinnut kahta käskyä. Tervehtimättä hän kiipesi korkealle konttoorituolille ja otti huolimattomasti taskustaan loistavan koristeen, kaulanauhan, tehty siihen malliin, joka August toisen ajalla oli niin mieluinen Sachsin hovissa. Kreikkalaisen silmät kiilsivät katsellessa näitä timanttia, smaragdia ja rubinia, jotka olivat taidokkaasti juotetut pehmeään kultaan.
– Mies sumuisesta Beotiasta, sanoi hovilainen, mitä annat minulle tästä kalleudesta? Tiedä, että minä lähdin tyhjin käsin pelipöydästä aatelikasinossa – le jeu est fini – kas tässä viimeinen valttini – se myödään, mutta myödään kalliista!
– Ylhäisyytenne, vastasi kreikkalainen, samalla kuin hän innokkaasti tutki koristetta, minä tahdon tehdä teidän armollenne yhden ehdotuksen. Jos minä annan teille kokonaisen omaisuuden tästä todellakin oivallisesta koristuksesta, niin minä tiedän, että te vielä tänä iltana panette alttiiksi kaikki voittaaksenne takaisin mitä olette menettänyt viime yönä. Te saatatte voittaa, mutta te saatatte myös menettää kaikki, ja huomenna on teillä jälellä…
– Neva, vastasi hovikko kylmästi. Kreikkalainen teki ristinmerkin.
– No niin, tahdotteko te tilan, jolla on niittyjä, peltoja, metsiä, oivia metsästysalueita, tallia koirille ja hevosille, mutta valitettavasti ei mitään linnaa? Kreikkalainen taukosi ja katsoi tiukasti hoviherraa silmiin. Minä tarjoan teille Tervolan hovitilan Suomessa, Viipurin läänissä. Minä kyllä menetän kymmenen tuhatta ruplaa, mutta te olette pelastettu aatelikasinon viettelyksiltä.
– Sinä olet ovela konna, Papandopulos, minä tiedän kyllä että sinä olet sotkenut minun korttini ja aina antanut lankkuja valtin sijasta, mutta en minä ole koskaan luullut että sinäkin otit osasi korttipakasta, jonka tähden nyt mielit jakaa uudestaan. Mutta minulla ei ole muuta keinoa, peli on tyyten tukossa! Grandissimo, minä suostun!
Ja niin sai Tervolan hovitila uuden omistajan, kreivi Matvei Sidorovitsch Kusnetschoffin, ilomielisen, suruttoman ja itsekkään herran, joka "antaa mennä" järjestelmällään turmeli väkeänsä enemmän kuin ruhtinas Kukujeff ja hänen voutinsa nylkemisellään. Nyt elettiin kuin viimeistä päivää. Toisen kerran paljon rahaa, iloista elämää veikkoseuroissa; toisen kerran taas – niin silloin veti kaikki väki nälkävyötään tiukemmalle. Mutta siitä huolimatta täytyi tietysti rakentaa korea puulinna vanhalle perustukselle. Se tehtiin yhdessä hurauksessa; mutta sen mukaistapa se sitten olikin; tuoreita hirsiä, vinoja lattioita, vetoisia suojia, sisällä kultauksia, haljenneita stukkiteoksia ja seinät maalatut liimavärillä marmorin ja malakitin karvaiseksi.
Köyhyyden ja yltäkylläisyyden näin vaihdellessa herraskartanossa ansaitsi Tuomas Pullinen, kätevyytensä ja luotettavuutensa avulla, pari sataa ruplaa. Niillä oli hän aikonut ostaa talon ja jättää ainaiseksi Tervolan hovitilan, mutta tämä niin suurella innolla odotettu hetki lykättiin kuitenkin aina ajasta toiseen, Ja sillä välin oli Tuomas käynyt vanhaksi ja raskasmieliseksi. Naapurit sanoivat, että hän oli aika ajoittain aivan hourupäinen. Ja kerran noin synkkämielisenä ollessaan hävisi hän kylästä, eikä häntä sen jälkeen nähty.
Pavel, Tuomas Pullisen vanhin poika, oli varttunut ja vahvistunut ja sai periä isänsä. Hän oli kelpo poika, leveäharteinen ja pitkä, ilomielinen ja hyvin toimelias. Hän kyllästyi yhteisviljelykseen ijankaikkisine torineen jokaisessa maanjaossa. Maksoi mitä maksoi, mutta hänen täytyy päästä itsenäiseksi talonpojaksi, ja eräänä kauniina päivänä hän meni, tuumailtuaan ensin sinne ja tänne, kreivi Matvei Sidorovitschin luo.
– Teidän armonne, sanoi hän kumartaen, teillä on tuolla metsässä eräs suo; se sijaitsee semmoisella paikalla, että minä helposti voin kuivata sen. Antakaa minulle kaksisataa ruplaa lainaksi ja kaiken sen maan, jonka saan suosta kuivatuksi, arennille niin kauaksi aikaa kuin minä elän. Minä maksan säännöllisesti vuokran ja kiitollisuudella takasin ne kaksisataa ruplaa viiden vuoden kuluttua.
Oli vuoksi kreivi Matvein kassassa sinä päivänä. Pavel oli niin muhkean näköinen, hänen voimakkaat jänterensä, leveät hartiansa ja älykkäät silmänsä menivät takaukseen hauen velastaan.
– Grandissimo, kreivin mielikirous, pääsi hänen huuliltaan, tuossa on – kaiva ja kuoki miten parhaiten haluttaa – mutta vahinko on sentään että sinä koukistut auran ääressä; tuo mies on luotu kantamaan laukkua ja kivääriä eikä seisomaan lapio kourassa. Vuokran kahdesta ensimmäisestä vuodesta saat määrätä itse, sitten saatamme puhella lähemmin asiasta.
Kukapa oli niin iloinen kuin meidän Pavel. Seuraavana päivänä hän jo aloitti työnsä ja kesti rehellisesti kaikki kovat, ojitti joka suunnalta ja laidalta, niin että suo oli syksyllä kuiva. Ensi lumen tultua purki hän isänsä vanhan tuvan, veti sen eräälle mäen nystyrälle lammin rannalla, pystytti sen jälleen, hakkasi pois kaikki puut kartanon seutuvilta – sillä talonpojat eivät suosi puita ihmisasuntojen lähellä. Jouluna hän istui oman katon alla. Loppiaisena hän meni naimisiin, ja Vapunpäivänä hänellä jo oli pikku parkusuu talossa. Niin, Pavel, hän oli ketterä käänteissään.
Niinpä kului sitten pari vuotta, jälleen oli maa vihanta ja aallot lauloivat vapauden laulujaan, mutta tuolla entisen lammen pohjalla, jossa laineet olivat loiskineet, oli pitkä heinä ja vilja nuokkui tuulessa, vivahdellen kaikissa smaragdin ja malakitin väreissä. Haassa käyskentelivät Pavelin lehmät ja hevoset, kiiltokarvaisina lihavuudesta ja hyvinvoinnista. Mutta lammikko ei ollut ainoa, joka oli viheriä. Gregor Timofejevitsch, Pavelin isän vanha vihamies, oli viheriä hän myös, kiukusta ja kateudesta.
Oli korea kesäaamu, tuuli uinaili vielä kun aurinko liekeissä ja ruskoissa nousi taivaalle. Niin, yksin leivokin oli nukkunut liian pitkään, mutta se ei nyt ollutkaan mikään ihme, sillä isäleivolla ja äitileivolla oli ollut paljon puuhaa. Kurki oli tuonut heille viime yönä kuus tervettä leivopoikaa ja leivotyttöä. Mutta kun päivänpyörä seisoi säteilevänä havumetsän yli ja loi pitkiä, leijuvia varjokuvia niittyjen vihanuudelle, silloin lehahti isäleivo lentoon, ja aika vauhdilla, ensin vinoon nousevassa kaaressa, sitten pystysuoraan ilmaan, joka näytti värähtelevän aamun valossa. Ja sitten hän aloitti aamulaulunsa.
Pavel Pullinen oli noussut ylös silloin kun leivo nousi, hän seisoi kookkaana, leveähartiaisna ja väkevänä tupansa portailla, katseli leivoa, hymyili ja koetti viheltäen matkia laulajan liverryksiä. Elämä oli niin lupaavana hänen edessään, se lupasi pitkiä vapauden, onnen vuosia. Hänen siinä parhaillaan harjoitellessa leivoisän säveleitä, näki hän Gregor Timofejevitschin, joka tuli petäjikössä erään kummallisesti puetun henkilön seuraamana. Hänellä oli korkea punainen lakki, jossa oli pitkä sininen tupsu, olkapäillä vapaasti leijuva takkuinen viitta, jonka alta vilkahteli kirjavat liivit ja valkoinen runsaspoimuinen hame. Se oli Papandopulus, juveliseppä-koronkiskuri, kaikessa albanesialais-kreikkalaisessa komeudessaan. Kun Pavel huomasi nuo kutsumattomat vieraat, vaikeni hän heti ja katseli karsain silmin lähestyviä, edeltäkäsin varmana siitä ettei tuo varhainen vierailu tietänyt hyvää.
Kun Gregor tuli lähemmä, aloitti hän liehakoivalla äänellä: "No sepä oli hyvä että minä tapasin isännän kotona ja ylhäällä jo – tietäkääs, tässä on kiire käsissä ja tärkeät asia ajoivat meidät näin varhain aamulla teidän taloonne. Kreikkalainen tässä, entinen isäntämme, sanoo että kreivi Matvei Sidorovitsch joka,
