jänisjahtiin, pojatko vai Kyttä.
– Oletteko nähneet jänistä? kysyin kerran pojilta.
He katsoivat toisiinsa. – Kytän suussa! vastasi Apu empien ikäänkuin se ei olisikaan ollut oikea jänis.
– Oliko se jänis?
– Oli se! vakuutti Taju.
– Niin, mutta se oli kuollut, väitti Apu, ja hänen kasvoillaan oli ankara taistelu kyyneliä vastaan.
– Minäpä olen nähnyt elävän jäniksen metsän syvyydessä, sanoin minä, ja poikien odottava, jännittynyt katse kiintyi minuun.
– Eräänä aamuna olin marjassa, kaste oli vielä maassa, ja minä istahdin kannolle, katsellen korkeita koivuja ympärilläni, ja kun jälleen käänsin silmäni ruohikkoon, näin harmaan jäniksen hyppelevän rauhallisesti ihan lähellä. Se nousi takajaloilleen, heristi korviaan ja katseli suurin kirkkain silmin taivasta, liikkumatta paikaltaan. Varmana valtakunnassaan kuin metsän haltia se siinä istui, pyhä eläin…
– Eihän sitä sitten saa Kyttäkään ottaa! sanoi Apu, ja raivoissaan siitä, että kyyneleet syöksyivät silmiin, hän nuiji kättäni nyrkillään ja kätki kasvonsa povelleni.
Samana kesänä oli kettuemo jäänyt talvesta pitäen saareemme pesimään, ja sen nähtiin silloin tällöin vilahtavan ainoan kallion tienoilla, rajoitetulla alueella. Sen pyydysmaat riittivät tuskin oman hengen pitimiksi; poikaset olivat arvatenkin nälkäkuolemaan menehtymässä. Äärimmäisessä hädässään emoparka otti talon kanoja, mutta samalla se myös oli langettanut tuomionsa. Isännän haulikko pakotti sen ulos luolastaan, ja muutaman tunnin ajon jälkeen ei reporukalla ollut muuta neuvoa kuin pulahtaa salmeen uidakseen kauas toiselle rannalle. Salmi oli liian leveä, vene nopea ja isännän haulikko armoton.
Pojat olivat ajossa mukana paljain jaloin ja avopäin, kiitäen kilpaa rantatuulen kanssa vedenrajassa pitkin pehmeätä hiekkaa, metsässä samoten pisteleviä, kuoppaisia polkuja risujen päällitse, pelloilla aitojen ylitse, aurattujen sarkojen tai mutaisten ojien poikki, kompastuen, nurin suistuen ja taas sitä kiihkoisempina edelleen rientäen. Kytän haukunta kaikui yhä kauempana, haulikko pamahti jossakin rannalla, ja kaiku vastasi saaren ainoasta vuoresta.
Oliko kettu jo kuollut, makasiko se rannalla, oliko se suuri ja ruskea?
Kiihkeät kysymykset satoivat puolelle ja toiselle, kun he kalpeina innosta, viimeisinä saapuivat rannalle, jonne isäntä oli jo tuonut kaatamansa otuksen. Kotipihalla me sitten katselimme sitä ihmeissämme.
– Noinko pieni ja laiha sinä emoparka oletkin! sanoin ehdottomasti säälien.
Se oli kasvanut mielikuvituksessamme suureksi ja komeaksi. Olihan se vienyt pari kanaa, ja aina kuviteltiin sen voivan tehdä mitä tahansa pahaa.
– Vaikka lampaan tappaisi, oli emäntä sanonut, ja pojat pelkäsivät
Kytänkin joutuvan ottelussa tappiolle.
Metsään mennessämme olimme aina tähyilleet repoa, milloin se eteen kapsahtaisi, mutta tuossa se nyt lojui, turkki takkuisena. Mitätön se oli kooltaan kuin kylän kurjin juoksukoira, kuono suippo ja niin pieni, ettei poikienkaan kouraa täyttänyt.
Se heitettiin pellon pientareelle, kunnes isäntä ehtisi nylkeä siltä turkin. Kaikki poistuivat ja unohtivat voitetun vihollisen.
Apu meni sinne kuitenkin takaisin, istahti sen viereen ja silitteli ruskeaa turkkia. Hän yritti nostaa etukäpälää kuin kättä antaakseen ja ystävällisen sanan sanoakseen, mutta kun vaitelias toveri pysyi liikkumatta, silmät suljettuina, ja jäykistyi tonkaksi, hävityksen kaamean löyhkän ympäröidessä sitä salaperäisenä, siirtyi hän kammoten pois sen seurasta ja hiipi yksinäisyyteen.
Aitan portaalla hän sitten hakkasi kahta kiveä vastakkain, samalla kun hereät kyynelet valuivat ahavoittuneille poskille. Hän taisteli niitä vastaan, eikä kauan kestänytkään, kun hän jo voitokkaana riensi luokseni käsiään myllynsiipinä heilutellen.
Reporäivän kohtalokas tarina painui mieleemme. Se kuului meidän elämäämme yhtä hyvin kuin metsät, vesi, koko luonto. Ja minusta tuntui usein yhdessä soudellessamme ja samoillessamme veneretkillä ja marjamatkoilla kuin olisimme olleet yhtä luonnon kanssa. Auringonlaskuun kiintyivät silmämme ja sanattomat ajatuksemme, veden viileä henkäys kääri meidät vaippaansa, ja sydämemme sykähtelivät yhteisestä onnentunteesta.
Syksyn viileys hyväilee meitä raittiina ja kuulakkaana kaikkialla metsässä, järvellä, sisällä huoneissa, ja surunvoittoinen kaipaus houkuttelee jäämään tänne, missä mieluisat muistot ympärillämme herättävät hymyilyjä kesän kujeiluista, ja vanha arkipäiväinen kokemus kertoo jörösti, ettemme tätä kesää enää milloinkaan saa uudestaan elää.
– Kaupunkiin! kuuluu velvollisuuden ehdoton käsky, ja me keräämme kiireesti tavaramme, hyvästelemme rakkaat seudut ja vihdoin eräänä koleana aamuna astumme laivaan, jatkamme matkaamme junalla ja saavumme illalla Helsinkiin.
Rautatientorilla joudumme keskelle jyrisevää melua. Raitiovaunujen jyminä, ajoneuvojen kolkutus kivityksellä, autojen toitotus, säännöttömän liikkeen sekava vilinä ja ihmisten kuumeinen kiire repii hiljaisuuteen ja sopusointuun tottuneita hermojamme. Riennämme kotia kohti ja tunnemme itsemme turvallisiksi vasta saavuttuamme rauhalliseen porraskäytäväämme.
Kolme kuukautta olemme olleet poissa ja nyt avaamme oven jännittyneinä, sydän hiukan pelon vallassa, kuin maltittomina rientäisimme syleilemään vanhaa, rakasta omaista. Tuttu huone-ilma lehahtaa vastaamme, auringossa paahtuneen puun tuoksu huonekaluista, korkkimaton ja paperin haju peitetyistä ikkunoista. Pojat jättävät taakkansa eteiseen, juoksevat huoneesta huoneeseen hätäisesti silmäillen kaikkea ja jäävät pian omaan kamariinsa tarkastamaan aarteitaan, jotka keväällä talletettiin.
– Onko kaikki jäljellä? huudan heille kesken puuhieni.
Vastausta en saa, mutta sensijaan ilmestyy lattioille, tuoleille, pöydille, vuoteille, ikkunoille, jopa pilarienkin päihin erilaisia esineitä, salaperäisiä ja monimutkaisia laitteita, pyöriä, rautanauloja, ruuveja, nuoran- ja ketjunpätkiä, ruohoja, kasveja, koteloita, pahvirasioita. Kaikkien näiden tarkoituksen tietävät vain Apu ja Taju. Nyt tämä kaikki pitää heti tarkastaa, sillä yleissilmäys on saatava ja sitten lajiteltava. Pölyisinä he puuhaavat, hikipäässä, tuskin malttaen maitoaan juoda, ja illalla on vaikeata saada heitä vuoteisiin.
Seuraavana päivänä otetaan kesän kasvisaalis salkuista esiin. Itikat pääsevät kunniapaikoille, ja perhoset ovat viehättäviä nähdä, kun ne noukitaan ahtaista rasioistaan ja pistellään neuloineen tilavaan kansilasilla varustettuun laatikkoon. Heidän kalleutensa saavat olla koskemattomina ja huone rauhoitettuna, "ettei siivooja pääse tekemään vahinkoa".
Ja aamulla aikaisin pojat supattavat kamarissaan, tepsuttavat paljain jaloin paitasillaan, järjestävät ja hahmoittelevat, kunnes kokonaisuus on saanut suuntaviivat, ja he havaitsevat tarvitsevansa suuren, vanhan kaapin ullakolta. Se on heidän oma lukittu maailmansa, jonka avain on vain heidän kahden tiedossa, eikä sellainen valta ole vähäiseksi arvattava, sillä se kaappi kätkee seiniensä sisällä elämän avaimia. Mielikuvitus elävöittää rakkaat esineet, jotka kuvastuvat heidän kirkkaissa silmissään kuin tyynen lähteen pinnassa.
Vanha tinasotamiesmuotti saa heidät juttelemaan tuntimäärin, kunnes siitä heidän ajatuksissaan nousee esille loistava sotajoukko. Kun luonto ei enää ole heille runsauttaan jakamassa,
