tulvillaan säveleitä, kohonnut, poimutellut lakeuden yli, hypähdellyt mutkissa ja aalloissa, syössyt kulmissa edestakaisin yhä visertäen, sirkuttaen ja sitten äkkiä surulliseksi muuttuen kuin olisi katsonut alas ja ikävöinyt sinne, nähnyt siellä omat rakkaansa, oman pesän, sinne tuiskuna lentänyt, siellä hellyydestä kujertanut ja sinne nukahtanut. Soittaja laski viulun, ja kyyneleet valuivat hänen kasvoilleen.
– Isä ei ole tuota koskaan ennen soittanut, – sanoi Katri.
– Eihän sinullakaan ole koskaan ennen kenkiä ollut.
– Ilmankos minä talvella olisin kävellyt! – nauroi tyttö.
– Mitä kenkiä, tallukoita!
– Äidin vanhoja.
Soittaja hätkähti. Hän säilytti vaimonsa tavaroita kuin pyhiä esineitä.
– Niitä survottuja, navettakenkiä, – lisäsi Katri. – En minä niitä hyviä ole ottanut.
– Olihan se survonut, äitisi, ainahan se oli siinä elatuksen touhussa. En minä ole sitä koskaan osannut.
– Te osaatte soittaa.
– Osaankos minä? – huudahti soittaja nöyrällä ilolla. – Oliko se polkka kaunis?
– Oli se minun mielestäni.
– Täällä on nyt niin hiljaista ja puhdasta, – sanoi isä katsellen pihaan.
– Minun on sentään niin ikävä, ja aina kun katson pihaan, muistan sitä Naskua. Se oli niin merkillisen viisas porsas. Eikös ollut, isä? Silläkin oli ikävä. Vaikka olisin kuinka laudoilla ja seipäillä tukkinut sen aituuta tuolla navetan ja ladon välissä, ei se pysynyt, tahtoi aina tulla minun mukaani.
– Sillä lailla kun sinä sitten sen aidan laitoit!
– Enhän minä raaskinut sitä vangita. Se tanssi ja teutaroi niin hauskasti tuossa pihassa, ja minä nauroin sille ihan kuollakseni, mutta sitten meiltä loppui ruoka. Minä jaoin kyllä leivänpalat tasan ihan tarkalleen, eikä se sentään riittänyt Naskulle, vaikka se riitti minulle. Se kai tarvitsi paljon enemmän. Silloin ei ollut vielä ruohoakaan. Tiedättekös, isä?
– No…?
– Minä luulen, että se kuoli nälkään!
– Älä puhu, eihän sille mitään voinut. Kun se kerran oli kuollakseen, niin se kuoli.
Juonalan soittaja tukahutti omantunnon soimaukset ja tahtoen johtaa Katrinkin huomion toisaalle päästäkseen kiusallisista itsesyytöksistä hän otti repustaan kotelon, jossa säilytti viulunsa jouhia, veti siitä kymmenmarkkasen ja ojensi sen hymyilevänä Katrille.
– Rahaa! – huusi tyttö riemuiten ja tarttui siihen kahden käden.
– Eletään sillä vähän aikaa, – sanoi soittaja lapsellisella tyytyväisyydellä.
– Nyt tulkooskin haukkumaan kerjäläiseksi! – huusi Katri hypellen harsitussa puvussaan ja uusissa kengissään.
Maailma oli ilonrunsautta ja onnea täynnä. Kesken iloaan hän muisti, että eväskopassa oli ollut joku kirjakin Harjun maisterilta. Hän kopan papereista ja löysi vanhan nahkakantisen postillan. Se oli pettymys ja vähältä piti, ettei hän heittänyt sitä suuttuneena pois, mutta kunnioitus jumalansanaa kohtaan pidätti häntä. Hän laski sen kuitenkin huolimattomasti vanhan aapisen ja raamatun päälle nurkkahyllylle.
– Mikä kirja se on? – kysyi isä.
Katri otti sen uudestaan ja avasi. Kannen sisäpuolella oli lampaankuva suu hiukan auki, niin että hampaat näkyivät, ja valokehä pään ympärillä.
Sen alla pitäisi olla sellainen värssy, että:
Irvihammas, taivaanlammas, piikkipäinen pässi!
saneli Katri harmissaan.
– Älä pilkkaa Jumalan sanaa, – sanoi isä, otti kirjan pois ja laski sen hyllylle.
– Enhän minä pilkkaa, onhan se sellainen.
– Vaikka olisikin, niin ei saa sanoa.
– Kun se on totta, niin saa sanoa. Niin äiti aina sanoi.
– Olin tullessani pappilassa, – sanoi soittaja. Se nuori herra tahtoo oppia soittamaan viulua. On sormet vaan niinkuin pöpperössä. Lupasi tulla tänne.
Pappilan ylioppilasko? – kysyi Katri suurin silmin.
Niin, sellainenhan sillä on se lakki.
Täällä on niin meikäläistä, kuinka se tänne voi tulla!
– Ei täällä sen meikäläisempää ole kuin muuallakaan, – sanoi soittaja katsellen ympärilleen.
– Isä nyt ei kanssa näe, vaikka vettä päälle sataisi.
– Kun ei vain viulu kastu, – sanoi soittaja läheten kallista soittokonettaan ja vilkaisten kattoon.
– Ei nyt sentään, – nauroi Katri. – Minä olen levitellyt tuohia rakojen kohdalle ja pannut kiviä päälle.
– Olet kuin äitisi. Huomenna se herra tulee.
– Kuulkaa nyt, isä, te saatte mennä kylään ja ostaa suolaa ja silakkaa ja kahvia ja sokeria ja maitoa jo onkin.
– Enhän minä, – esteli isä.
– Teidän täytyy. Ne ovat minulle niin pahoja kylässä, Mattilan Anna usutti koiran ja sanoi vaikka varastavani. Ja Kaivolaa minä pelkään.
– Onhan sinulla ase, – sanoi isä.
– On se tuon vanhan nahan taskussa, – nauroi Katri.
– Kun sinä naurat tuolla tavalla! Se on kuin rajuilma kävisi. Se kouristaa minua niin. Ja eikös se ole merkillistä, ettei soittokaan sinua kesytä, niinkuin se ei lauhduta tuota korven kohisemistakaan, kun rajuilma tulee. Se on sellaista taikaa, että toisin kuuroin se vetää minua tänne ja laulaa kauniisti ja suhisee lempeästi, ja täällä tuvassa on niin valoista ja iloista, ettei missään muualla. Ja sitten taas toisin kuuroin se on niin ynseää ja kylmää ja salakähmäistä, niinkuin se juuri tuohon paikkaan olisi kerännyt kaiken pahanilkisen sisunsa ja murhanhalunsa ja kyyristyisi tuohon kuusikkoon, ja niinkuin se sieltä kaapaisisi ja karjaisisi ja sitten päälle karahtaisi. Siinä on sellaista pahansuopuutta, ettei se salli minun soittaa, eikä se lakkaa minua vainoamasta ja kaahaamasta. En minä ole sellainen mies, että korpeani voisin kurissa pitää.
– En minä metsää pelkää, enkä pahaa säätä enkä yksinäisyyttä, pahoja ihmisiä minä pelkään, – sanoi Katri.
– Ei ihmiset pahaa tee, ellei niille pahaa tee.
– Kaivola, – sanoi Katri.
Mies kyyristyi, kuin olisi saanut iskun.
– Se on se Kaivola sellainen juro kuin tuo kuusisto,
