saattoivat aivan hyvin olla rovasti Haborgin tytär ja apulainen.
Nyt käänsihe neito tuliaan päin: se oli todellakin nuori Hanna. Muutamassa silmänräpäyksessä ennätti Jalopeuransydän sille paikalle, missä Hanna seisoi.
Tällä kertaa ei luutnantti arvellut matkaansa pysäyttäessä. Hän seisatti hevosen, ojensi ohjat kyytimiehelle ja hyppäsi kiesistään tielle.
"Onko herrasväkeä kohdannut joku onnettomuus?" kysyi hän vilkkaasti neiti Hannalta. "Eihän vaan liene kukaan loukannut itseänsä?"
"Ei toki, Jumalan kiitos!" vastasi maisteri, joka nyt oli tuliaan päin kääntynyt; "mutta toinen pyöräin akseli on taittunut, ja se on kyllä paha seikka."
"Ah, se oli oikein kiusallista!" virkkoi Hanna nyt. Isä ja äiti odottavat minua aikaisin kotiin, ja minulla olisi siellä vähän pieniä toimiakin tänä iltana, kun huomenna on isän syntymäpäivä."
"Tätä ei voi herrasväki saada laittautetuksi puoltatoista tuntia vähemmässä ajassa," sanoi nyt seppä, jota tähän asti ei huomattu, sillä hän oli polvillansa vaunun toisella puolella, oikein tarkoin tutkiaksensa, minkä vian se oli saanut.
"Eikö vähemmässä kuin puolessatoista tunnissa?"
Kalle Jalopeuransydän oli, miten sotilaalle kuuluu ja tulee, ratkaisevana hetkenä mielevä, ja osasi tässäkin neuvon keksiä.
"Jos neiti Hannalla ei ole mitään vastaan sanomista, niin tarjoon minä sijaa kiesissäni," sanoi hän. "Herra maisteri ei liene vastahakoinen jäämään tänne siksi, kunnes vaunu on korjattu."
"Ei – ei suinkaan!" vastasi tämä, ollen nähtävästi aivan hämillään; "mutta eihän kiesissä ole tilaakaan kuin kahdelle … ja kyytimies…"
"Jääköön hänkin tänne ja ajakoon maisterin kanssa, kun vaunu on korjattu, taikka jos luulee viipyvänsä liian kauan, niin käyköön, koska hän, paitsi käyntipalkkaa, saa lukea itsellensä juomarahojakin."
Tätä ei tarvinnut sanoa kahdesti smålannilaiselle; kyytimies suostui heti käymään jalkaisin Kirkkopuun pappilaan, jonne hän tunsi monta oikotietä, joita hän saattoi joutua perille yhtä pian kuin ajajatkin.
"Mitä sanoo nyt neiti Hanna itse?" kysyi luutnantti taas.
"Minä pelkään liian paljon vaivaavani teitä," vastasi Hanna, katsahtaen kierosti apulaiseen.
"Se tekee liian paljon matkan väärää luutnantille," lisäsi pappi, vetäen esiin nuuskarasiansa, ottaaksensa siitä hypynlisen rohkaistusta.2
"Ei mitään matkan väärää hernepellon kautta," oli luutnantti vähällä sanoa, mutta supisti sen sijaan vastauksensa ja sanoi: "ei tuo ole erittäin mitään; se on vaan puolentoista neljänneksen väärä ja sitä paitsi paljoa kauniimpi tie matkustaa."
Papintytär suostui pian esitykseen, apulainen näki, ettei hänen sopinut enää vastustaa, ja nuoren neidon uusi tuttava auttoi häntä kiesiin, jolloin Lahja aivan keheästi oli valmis kiesin peitenahkaa kiini panemaan, luonnollisesti vaan sitä varten, että Jalopeuransydämellä olisi niin vähän vaivaa kuin mahdollista. Sitte ajoi nuori pari kiireesti pois.
Kalle Jalopeuransydän oli kaunis mies; hänellä olivat mustat, kähäräiset hiukset, vilkkaat, mustantummat silmät, terveyden kuva kasvoilla ja miehekäs näkö hänen kasvopiirteissään, jotka vielä saivat vakavamman luonteen joksikin muhkeasta poskiparrasta. Hän oli muutoin iloisa sielu, jonka mieleen ei koskaan johtunut, niinkuin Goetes Werterin, vetäytyä perunapuun alle itkemään tytön tähden, vaan ei hän kuitenkaan ollut välinpitämätön Evan kauniista tyttäristä, ja hänellä oli yhtä elävästi ja lämpimästi tunteellinen sydän, kuin suinkin rakastettavimmalla nuorukaisella.
Kaunis oli tämä yhdessä oleva pari – nuori tummakähäräinen mies ja verevä tyttö hänen vieressään. He olivat lapsena leikkineet yhdessä; heillä oli siis monta yhteistä muistoa, eikä mikään side huokeammin yhdistä kahta sydäntä toisiinsa. Aivan luonnollista niinmuodoin oli, että vilkas puhe tässä heti syntyi, ja vaikka tämä alussa näytti kohtaavan vähän vaikeuksia, erittäinkin kun oli kysymys vielä toistensa puhutteluarvonimistä, niin pian kuitenkin nuoruuden vilkkaus sen matkaansaatti, että puhuttelusanain "luutnantti" ja "mamseli" sijaan käytettiin ainoasti sanat "Kalle" ja "Hanna."
Tämän tapahtuessa oli Jalopeuransydän vähitellen hiljentänyt hevosen kulkua, ja tämä tuli myöskin välttämättömäksi, kun tultiin kauniin, vaan surullisesti kuuluisan Attarpin ohitse n.s. Bankerydin- eli Attarpin kankaalle, jossa hiekkainen tie teki mahdottomaksi kiireesti kulkemisen, ellei vaan tahdottu vetäjää tuiki pahoin kohdella.
Tässä synkässä havumetsässä oli aina hiljaisuus, ainoasti yksi ja toinen lintu silloin tällöin siellä visersi; eikä yhtään ihmis-asuntoa, yhtä vähän kuin ketään ihmis-olentoakaan huomanneet matkustajat puoleen tuntiin läheisyydessänsä.
"Tiedätkös, Kalle?" sanoi Hanna, muuttaen itseänsä tietämättänsä vähän lähemmäksi matkakumppaniansa, "minä olen pitänyt tätä metsää niin synkkänä, ja joka kerran kun kuljen tämän läpi, muistan aina Geijerin 'laulupoikaa,' kuinka hän juoksee puiden välillä ja huutaa: 'Hui, synkeää tään metsän syömmessä!'"
"Minä olen todella huomannut monta kertaa samaa, ja se onkin aivan luonnollista, kun en tiedä ketään, joka olisi selkeämmin kuvaillut metsävaellusta, kuin Geijer siinä laulussa."
"Ah, minä muistan, että Kalle ennen lauloi niin hyvin etenkin kansanlauluja, ja olisipa oikein hupaista nyt kuulla yhden niistä. Täällä ei varmaankaan ole ketään, joka siitä muistuttaisi."
"Onpa, matkatoverini," virkkoi Jalopeuransydän nauraen ja katsoen kauniisen naapuriinsa.
"Hyy, nyt on Kalle paha!" vastasi hän. "Minä en todellakaan muistuta mitään."
"No, sittepä laulan," säisti Kalle, ja hetkisen ajateltuansa, lauloi hän raikkaalla, kauniisti sointuvalla äänellä:
"Mä lähdin ulos illalla
Ja kävin kohden rantaa;
Tul' vastaan poika ihana;
Hän kättä mulle antaa:
Sä Lemmetär,
Miss' asuttais?
Miss' asuisimme yhdessä
Maan päällä, mi meit' kantaa?"
Tämän laulun loppusanat lauloi laulaja ehkä äänekkäämmästi, kuin tarpeellista olikaan, ja sitä laulaessaan käänsi hän päätänsä niin paljon Hannaan päin, että hän saattoi nähdä mielen kuvaelmat hänen kasvoissansa. Keveä punastus lennähti siinä hänen poskillensa; hän ei tiennyt itse, mutta Kallelle sanoi suloinen aavistus, mitä se merkitsi.
Mutta ken laulaa, katselee kaunista tyttöä ja ajaa hevosta, sen on mahdoton yht'aikaa ajatella, kuinka hän parhaiten ohjia käyttäisi. Sentähden kävi nytkin niin, että kun laulajamme oli toista värssyä alkamaisillaan, meni kiesin toinen pyörä kivelle, josta seurasi, että nuori papintytär putosi aivan ajajan syliin ja säikähdyksessään kiersi kätensä hänen ympärillensä. Nuori soturi oli nyt vähällä laskea tykkänään ohjakset käsistään ja lämpimästi vastata tuota odottamatonta syleilyä, mutta pidätti itsensä samassa, tempasi voimakkaasti ohjia ja saatti ajopelin siten jälleen oikealle pyöräraitullensa. Kun kaatumisen vaara oli näin poistettu, otti Hanna jälleen kätensä tavalliselle
Pour contenance.
