kanssa", hän naureskeli.
Tomasine Rendalen oli istuutunut, mutta kun hänen piti ryhtyä silmäilemään ympärilleen tuvassa, huomasi hän kakkulain taaskin tehneen tenän; hänen oli kai tullut lämpimämpi kuin hän tiesikään. Näitä pyyhkiessään hän kysyi lapsen äitiä. Vaimo vastasi, että "Petrea" oli naimisissa.
"Naimisissa?"
"Niin, perämies Aslaksenin kanssa." Hän oli perin kelpo poika, vakuutti vaimo, "joka viimein tahtoi hänet". He eivät enää asuneet täällä, hän kertoi ja selitti juurta jaksaen, millaisissa oloissa he elivät; Aslaksen saisi pian laivan.
Lapsi pilkisti silloin tällöin mummon liepeiden takaa, ja joka kerta Tomasine tarkasteli häntä. Hänellä oli tumma pörrötukka, ihan kuin mummolla, ja hän oli muuten sekoitus John Kurtia ja sitä, joka seisoi hänen edessään, – sekoitus, joka vaikutti – niin, hän ei voinut sille mitään: se vaikutti vastenmielisesti. Ja kuitenkin lapsi oli kaunis. Silmät olivat Kurtin tuimat silmät, siitä ei ollut epäilystäkään, mutta silti niissä oli jotakin nauravaa.
"Lapsi jää siis sinun luoksesi?" kysyi Tomasine ja osoitti päivän varjollaan sinne päin, mihin tämä oli kätkeytynyt.
"Niin, lapsesta on kylläkin huolta pidetty", vastasi mummo, saaden käsiinsä pienokaisen pään. "Ensiksikin John Kurt maksoi Petrealle, oitis kun hän onnettomuuteen joutui, ja toimitti niin prameat ristiäiset, että ihan hävettää. Ja sitten hän antoi sille sadan taalerin säästöpankkikirjan, ja isän kuoltua se sai samanlaisen lisää, jossa oli toinen mokoma."
Ja Marit Stöen itki. Itki kiitollisuudesta, kun John Kurt oli omalle lapselleen antanut kaksisataa taaleria. Tomasine ei tähän hetkeen asti ollut aavistanutkaan sellaista asiaintilaa. "Onko teillä niistä rahoista vielä jäljellä?"
"Onko meillä niistä rahoista vielä jäljellä?" nauroi Marit. "On toki! Pikku pahainen ei toden totta olisi voinut niitä kaikkia kuluttaa, eihän, lapsonen?" Hän nauroi, sai taas kiharapään käsiinsä ja veti sen esille, mutta lapsi livahti jälleen heti taakse.
"Eikö lapsi ole kovin tiellä, kun sinä olet yksinäsi ja joudut tekemään työtä?"
"Eipä vainkaan. Me emme pidä kovinkaan suuresti lukua, emme. No, istukoonpa nyt siinä", hän sanoi ja kääntyi puolittain, hymyillen katsellakseen takanaan kyyröttelevää lasta.
"Onko hän helppo vaalia? Eikö hän ole kiukkuinen?"
"Hoo, parahiksi", nauroi Marit; "on se muuten hauskakin, raukka". Nyt hän veti lapsen väkisin esille, mutta pienokainen rimpuili vastaan. "No, älähän nyt ole niin höperö!"
Mutta Tomasine ei välittänyt joutua lähempään kosketukseen lapsen kanssa, vaan nousi sen vuoksi ja silmäili ympärilleen tuvassa. Savuhormi oli perällä kamarinpuoleisessa nurkassa; ikkunan ääressä oli pöytä ja sillä aamiaisen rippeitä, kahvikuppi ja puuronpalasia sisältävä maitokulho. Vastapäisellä seinällä, siis savuhormin ja sen seinän välillä, jossa ovi oli, riippui joitakin valokuvia ja kiinni naulattuna pari maalausta. Valokuvat esittivät kai Aslaksenia ja Petreaa – rouva Rendalen astui katsomatta niiden ohi; maalauksista toinen kuvasi isoa laivaa täysissä purjeissa, toinen Ranskan uutta keisaria ja keisarinnaa. Jälkimmäisestä ei Tomasine vielä ollut mitään kuvaa nähnyt, joten hän siirtyi sitä silmäilemään. Isonenäinen keisari näytti olevan neljänkolmatta vuoden vaiheilla, hänen puolisonsa oli puolialaston, mutta hän oli kuitenkin hyvin viaton pikku tyttönen, tuskin kuudentoista vuoden iässä.
"Ne ovat sellaisia, joita käydään kaupalla", selitti Marit. "Minusta tuntui hupaiselta saada keisarinna seinälle, sillä eihän hän ikäänkuin ollut syntynyt sellaiseen. – Niin, eikäpä keisarikaan."
Tomasine, joka nyt oli tullut avoimen oven kohdalle, kysäisi: "Mutta,
Herra armahda, kuka se on tuo lapsi, joka kirkuu lakkaamatta?"
Marit nauroi: "Hoo, se on Lars Tobiassenin poika, se."
"Hän ei tee muuta kuin kirkuu, hän", kuului äkkiä pienokaisen ääni mummon liepeiden takaa; hän oli innoissaan pistäytynyt ihan esille. Mutta omaa ääntänsä kauhistuen hän nyt pisti päänsä isoäidin liepeisiin.
"Tunteeko rouva Lars Tobiassenia?" kysyi Marit.
Tomasine kävi tarkkaavaksi. "En. Mikä hän on?"
"Sitä ei ole helppo sanoa", vastasi Marit, "sillä se on niin monta lajia. Se vasta on kova juomaan. Nyt viimeksi kuuluu ruvenneen teurastajaksi. Sanovat, ettei siinä ammatissa pidetä kovinkaan tarkalla… Eikö rouva ole sitä koskaan nähnyt?"
"En; mutta miksi sitä kysyt?"
"Voi, saanenkohan sitä sanoa?" Hän silmäili Tomasinea veitikkamaisesti.
"Mikä estäisi?"
"Niin, minähän sanon vain, mitä muut sanovat, minä. Minä en sitä suinkaan ole keksinyt!" nauroi hän. "Mitä sitten?"
"Sanovat, että se on Kurt, sekin; niin, ei näitä viimeisiä, mutta hiukan etäämpää." Hän näki sanojensa vaikuttavan Tomasineen ja lisäsi nokkelasti: "Ehkä se on pelkkää lorua. Se ei ole vähääkään niiden näköinen, jotka minä olen nähnyt. Tämä on oikea tappelupukari, tämä näin."
"Semmoisia ovat jotkut Kurtitkin kyllä olleet", vastasi Tomasine, sanoakseen jotakin, ja hän astui ikkunaan katselemaan ulos.
"Niin, kyllä olen kuullut", sanoi Marit; "niitä kuuluu olevan ikäänkuin kahta lajia, toiset paksuja ja mustia ja toiset taas luisevia. Mutta hyviä ne ovat sentään olleet, – useimmat niistä. Sanokoot ihmiset mitä sanovat, mutta köyhää kansaa kohtaan – ", hänen kätensä tavoitti lasta.
Tomasine oli samassa kääntynyt ja teki nyt merkin Maritille. Ikkunasta he näkivät kasvismaan aidan takana joukon väkeä; siellä seisoi myöskin Andreas Berg, ja hän puhutteli muutamia heistä, kenties pidättääkseen heitä siellä, jotta he eivät olisi tunkeutuneet ovelle. Ne olivat enimmäkseen puolikasvuisia, ja Tomasine näki heidän olevan samoja, joiden ohitse hän oli tuolla alhaalla tullut, – jotka olivat lojuneet ja istuneet paaden ympärillä; kenties niitä oli tullut lisääkin. Kaikki seisoivat tähystellen ikkunaan päin.
"Hei, mitkäs markkinat tässä tulee!" sanoi Marit.
"Näetkö tuota vaaleakiharaista, repaleista poikaa?" tiedusti Tomasine.
"Kyllä, näkeehän tuon." Tomasine kuuli äänestä, että Marit tiesi, mitä Tomasine tahtoi tietää. "Sehän on nuoren konsuli Fürstin poika, se; ei se sitä isäkseen valehtele, eipä vain", – ja se oli totta, sillä noiden vaaleiden, kiharaisten hiuksien ja noiden nauravien silmien kanssa oli Tomasine tanssinut monta, monta kertaa. Hän sävähti hehkuvan punaiseksi. "No, hyvä Jumala, eihän rouva sille mitään mahda."
"Mutta nyt kysyn minä rouvalta. Tunteeko rouva tuota tyttöä tuolla, joka seisoo ja pitää liepeitänsä koossa käsillään? Hän on kai repinyt helmanauhansa, raukka, … tuo tuolla taempana, melkein pelkkä paita yllään – jonka tukka ei ole keltainen eikä punainen ja joka on niin tavattoman valkeapintainen? Katsokaa, tuo tuolla! No, eikö rouva voi nähdä, mikä se on?" – Sen oli Tomasine nähnyt jo aikaa sitten, suurista ulkomaisista opistoista oli hänellä pitkällinen harjaannus tuntea vanhempia lapsista ja lapsia vanhemmista; mutta hän oli vaiti. "Niin, siinä on niin täysi röökynä Engel kuin missään näkee, onpa vainenkin!" nauroi Marit; "vaikk'ei tuo kahisekaan silkissä". Tomasine
