tästä hänen lempensä osoitteesta.
"Voisiko sinulla todellakin olla sydäntä saattaa hänet onnettomaksi?" kysyi muori.
Olina näytti olevan kahden vaiheella. "Ludvig on kuitenkin sekä hienompi että kauniimpi," sopersi hän.
Vanha Rasmussenin matami pusersi kokoon huulet ja hänen viiksensä nousivat hirveästi koholle.
"Tämä kihlaus täytyy estää. Heistä ei konsaan tule onnelliset," ajatteli hän.
Hänen katseensa harhaili hajamielisesti pitkin avaruutta, kunnes kiinnittyi Donnerin rouvan kookkaasen, jäykkään vartaloon.
"Hän on auttava minua kihlauksen estämisessä," ajatteli eukko. "Ei kukaan ole siihen soveliaampi."
Mutta Ludvig kulki iloisena tietä eteenpäin Auroran rinnalla.
Neiti nauroi ja laski leikkiä, heitti häneen loistavan katseen, loi sitten maahan silmänsä näyttääksensä pitkiä silmäripsiänsä ja availi silloin tällöin punaisia huuliansa, jotta ylioppilas vilaukselta saisi nähdä hammasten valkoisen rivin.
Ludvig oli ihastuksissaan.
Hän näki ainoastaan Auroran ja unhoitti Granholtin ja Grönlidin, Olinan ja vanhan Rasmussenin matamin.
Silloin kuului viimeksimainitun kolea ääni ja saattoi hänet takaisin todellisuuteen.
"Te käytte liian kiireesti," huusi hän.
He seisahtivat.
"Luulenpa että on parempi että me kaksi vanhaa käymme jälestä, niin nuoret voivat juosta edeltä," sanoi hän.
Donnerin rouva antausi vastenmielisesti Rasmussenin matamin seuraan, ja Olina käveli Auroran ja Ludvigin rinnalla.
"Heistä tulisi kaunis pari," sanoi eukko yht'äkkiä, kun nuoret olivat kerjenneet kappaleen matkaa edelle. Donnerin rouva säpsähti.
"Heistä?"
"Ylioppilaasta ja tyttärestänne."
"Miniänne on varmaankin aprikoinut paria toisin," sanoi Donnerin rouva.
"Kuulkaapa, rouva Donner," sanoi Rasmussenin matami suoraan, "me kaksi emme konsaan ole ollut erittäin hyvät ystävät."
Donnerin rouva heitti niskaansa.
"Mutta kun on kysymyksessä asia, joka suuresti koskee meitä molempia, luulen voivamme tehdä rauhan."
Donnerin rouva alkoi kurolla korvin kuullella.
"Nähkää," jatkoi eukko, "Ludvig Möller on nuori, kaunis ja kelpo mies, niin että tyttärenne voisi pitää itseään onnellisena saadessaan hänet mieheksi."
Donnerin rouva arveli, että hän voisi pitää itseään yhtä onnellisena saadessaan Auroran vaimoksi.
"Mutta nyt on miniäni päähän pistänyt, että hänen pitää saada Olina, ja luulenkin, että Ludvig aikoo kosia. Minä taasen tahdon tytön naimisiin veljenipojalle Rasmus Nielsenille. Heidän avioliittonsa tulisi paljoa onnellisemmaksi, sillä Rasmus sopii paremmin Olinan säätyyn, hän voi paremmin hoitaa hänen talojansa ja omaisuuttansa, ja hän pitää sydämmen pohjasta tytöstä. Jos ylioppilas nai hänet, niin ottaa hän hänet vaan rahain vuoksi, joten ei olisi laita, jos hän kihlaisi teidän tyttärenne."
Donnerin rouva puri huuliinsa.
"Sillä," jatkoi eukko parantaakseen sanojansa, "eihän Olina ole laisinkaan niin kaunis kuin teidän tyttärenne, ja jollei silmäni petä, on hän jo hyvällä alulla rakastua Aurora neiteen."
Donnerin rouva arveli, ettei se taitanut olla niin epätodenmukaistakaan.
"Minä esittelen siksi, että me kaksi teemme liiton ja koemme kaikin voimin saada ylioppilas ja Aurora neiti pariksi. Mitä teihin tulee, hyvä rouva Donner, en laisinkaan epäile, että te olette parastanne koettaneet ilmankin minun kehoitustani."
Donnerin rouva puri taas huuliinsa. Vanhalla Rasmussenin matamilla ei ollut juuri hyvää aistia sanojansa valitessa.
"Mutta minä ajattelin, että me voisimme saada enemmän toimeen, jos yksissä toimimme. Minä olen tekevä mitä suinkin voin peloittaakseni häntä naimakaupoista Olinan kanssa. Olemmeko siis yksimieliset?"
Donnerin rouva nyökkäsi päällään osoittavasti.
"Teiltä en vaadi muuta kuin annatte minulle tiedon heti kun olette saaneet hänet pauloihinne takertumaan."
Taasen epäaistikas lausetapa, jota Donnerin rouva ei kuitenkaan ollut kuulevinaan.
Hän lupasi heti antaa Rasmussenin matamille tiedon kihlauksesta.
He olivat nyt tulleet liki Skovhöitä, ja Olina sanoi että hänen ja Ludvigin täytyi kääntyä takaisin, jos mieli ennättää kotia päivällisiksi.
He erosivat siis lähetellen molemmin puolin terveisiä, ja vanha matami sanoi myöskin jäähyväiset ja läksi kiireesti kotia päin vähäistä sivupolkua myöten.
Donnerin rouva vilkasi hänen jälkeensä.
"Tuosta olen saanut voimakkaan liittolaisen," ajatteli hän. "Nyt olen melkein varma voitostani, sillä Auroraan saatan luottaa. Hän on niin tottunut, ettei hän enää tarvitse vähintäkään opettamista. Odottakaa vähän vaan te, Rasmussenin rouva, niin taritsen minä kyllä kohta teille etikkakurkkuja."
5.
Vanha Rasmussenin matami ennustaa poutaa, vaan tulee sadetta
Samana päivänä jälkeen puolenpäivän oli Ludvigin määrä käydä tervehtimässä vanhaa Rasmussenin matamia.
Eukko ei tosin ollut häntä kutsunut, mutta Rasmussenin rouva tiesi hänen olevan hyvillään siitä, jos Ludvig kutsumatta osoittaisi hänelle tämän kohteliaisuuden, ja sen vuoksi oli hän kehoittanut ylioppilasta menemään sinne.
Rasmussenin rouvalle oli nimittäin anoppi niinkuin eräille metsäläiskansoille jumalat: hän oli kostonhimoinen ja julma haltiahenki, jota täytyi koettaa useasti uhreilla lepyttää.
Ludvig läksi siksi liikkeelle ja saapui pian perille taloon.
Sen edustalla tapasi hän paljassäärisen piikatytön, jolla oli mitä suurin määrä tetrinpilkkuja kasvoissa ja mitä vähin määrä hameita yllä sekä kaulantienoot paljaina kuin franskalaisella tanssijatytöllä.
"Onko vanha rouva Rasmussen kotona?" kysyi ylioppilas.
Piika, jolla parast'aikaa oli tuo jotenkin kiusallinen kasvojen ja kätten puhdistustoimi, hieroi silmiänsä, sylkäsi suustaan saippuavettä ja töllisteli häneen.
"Hä?"
"Onko vanha rouva Rasmussen kotona?"
"Muoriko?"
"Niin."
"On, kotona on," vastasi piika ja jatkoi keskeytymättä puhdistustyötänsä.
"Tahtoisin mielelläni tavata häntä."
Piika
